maanantai 23. tammikuuta 2017

Katoava maa / Tampereen Teatteri

Katoava maa / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Esko Roine, Ritva Jalonen, Ella Mettänen ja Antti Tiensuu

Esko Roine ja Ritva Jalonen (c) Mika Hiltunen

 Teatterivuoteni piti alkaa hiukan toisenlaisissa (ei tosin välttämättä sen kevyemmissä) merkeissä, mutta erinäisistä syistä johtuen neljä aiemmin sovittua esitystä peruuntui niin näyttelijän kuin oman sairasteluni vuoksi. Katoava maa -näytelmää minun ei alunperin pitänyt mennä lainkaan katsomaan, aihe tuntui liian raskaalta - etenkin kun olin juuri pari viikkoa aiemmin jättänyt jäähyväiset läheiselle, jonka viimeiset vuodet olivat muistisairauden vuoksi usvan peitossa. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamisvälit venähtivät välillä liiankin pitkiksi. Nyt muistan kuitenkin hyvin viimekesäisen (ja viimeiseksi jääneen) tapaamisemme. "Sinua minä en muista aiemmin tavanneenikaan", hän totesi ja silmät sädehtivät samalla ilosta kun huomasi, että nuorinkin poikansa on näemmä mennyt naimisiin. "Minä muistan kyllä sinut", vastasin ja silitin poskea.

 Minulla on iäkkäät vanhemmat eikä tässä itsekään nuoria ja vetreitä enää olla. Tulevasta ei tiedä. Alzheimer voi iskeä puun takaa ihan kenen kohdalle tahansa. Kai siinä oli yksi syy, miksi itseni Katoavan maan ensi-illasta sitten loppujenlopuksi löysin. Katsomo oli jaettu jälleen siten, että muutama penkkirivi sijaitsi näyttämöllä ja mahdollisti tapahtumien seuraamisen todella läheltä. Minä istuin siis myös tuolla "erikoiskatsomossa" ja se kyllä syvensi katsomiskokemusta, sillä se mahdollisti tarkemman havainnoinnin. Käsien vapinan, huolenrypyt otsalla, hellän katseen.

(c) Harri Hinkka 

 Näytelmässä Helena (Ritva Jalonen) on saanut Alzheimer-diagnoosin. Aluksi kuitenkin etsitään urakalla Aarnen (Esko Roine) kadonneita silmälaseja. "Mihinkäs minä ne nyt laitoin?" Kuulostaa varsin tutulta ja harmittomalta muistin pätkimiseltä, jota sattuu itse kullekin joskus. Helena varjelee vanhaa pahvilaatikkoa kalleinpana aarteenaan. Laatikko on täynnä muistoja menneisyydestä, sisällön avulla pidetään kiinni jostain tärkeästä. Tämän tästä lavalle singahtavat myös nuoret Helena ja Aarne (Ella Mettänen ja Antti Tiensuu). Vaikuttaa siltä, että Helena määrää tahdin ja Aarne komppaa perässä minkä ehtii. Iäkkäämmällä pariskunnalla meno tuntuu kovin tasaiselta. Isoimmat särmät ja rosot on hiottu yhteiselon monien vuosien aallokossa. Jokin kuitenkin menneisyydessä tuntuu hiertävän, ja Aarnella on tarve puhua. Miksi nyt, kun toinen ei aina muista edes omaa nimeään?

 Helenan liekki hiipuu hiljalleen, ja sitä on erityisen koskettavaa seurata. Huolestunut ilme kasvoilla, kun ei itse ymmärrä mitä on tekemässä. Aggressiivisuus, härskit puheet, hätääntyminen siitä, että joutuu kotoaan pois tai pahvilaatikko katoaa. Pidin kovasti muistojen vertaamisesta maatuska-nukkeen - kauimmaisin nukke on pienin ja vaikein tavoittaa, samalla kuitenkin vahvin. Sitä ei pysty enää puolittamaan.

Ella Mettänen ja Antti Tiensuu (c) Harri Hinkka 

 Aarne parhaansa mukaan yrittää pitää Helenan rutiineissa ja elämässä kiinni. Puuroaamiainen, kylpy. Erityisen koskettava oli kohtaus, jossa nuori Aarne harjasi vapisevin käsin vanhan Helenan pitkiä hiuksia - samaan aikaan vanha Aarne harjasi nuoren rakkaansa hiuksia. Menneisyys kulkee meissä aina mukana ja vaikkapa tietty radiosta soiva musiikki herättää taas henkiin sen parkettien partaveitsen, joka joskus oli.

 Olin loppupuolella liikuttunut ja myös hivenen hämmentynyt. Minne katosivat värit ja kaikki kaapit yllättäen?

 Minulle tuli hirmuinen tarve päästä äkkiä kotiin esityksen jälkeen. Oli kovin yksinäistä odottaa rautatieasemalla junaa liki 1,5 tuntia, etenkin kun päässä velloi surumielisiä ajatuksia. Taas takana yksi päivä enemmän tätä elettyä elämää, ja toisaalta taas yksi päivä vähemmän jäljellä. Kotiinpäästyäni teki ensimmäisenä mieli kysyä mieheltäni, mitä haluaa minusta muistaa sitten kun minua ei enää ole. En kuitenkaan kysynyt. Aloin sen sijaan pohtia, mitä hänestä haluaisin muistaa. Sitäkään en osannut sanoa ääneen, vielä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 9. tammikuuta 2017

Teatterikärpäsen vuoden 2016 kohokohdat

Hei kaikille pitkästä aikaa! Tauko venähti odotettua pidemmäksi, sillä tietokoneeni sippasi joulun jälkeen ja oli liki pari viikkoa huollossa. Viime viikolla oli tarkoitus avata Teatterivuosi 2017 ensimmäisellä reissullakin, mutta esitys olikin peruttu joten sekin siirtyi viikolla. Loppuvuodesta olen julkaissut perinteisesti koosteen kuluneen vuoden parhaista esityksistä. Tällä kertaa listaan kohokohdat velipuolikuutyylisesti "ranskalaisin viivoin" ja liitetään joukkoon muutama kuvakin.

 Eri esityksiä tuli nähtyä 122 (suuntahan oli selkeästi laskeva, edellisenä vuonna 108 ja tarkoitus oli vähentää...) ja siihen päälle muutama tuplaus sekä HKT:n Vampyyrien tanssi yhdeksän kertaa. Lisäksi viime vuonna kävin tiettävästi 21 kertaa elokuvissa, luin yli 50 kirjaa, kävin kuudessa konsertissa ja töissäkin on käyty, vaikkei siltä vaikuttaisi.

 Teatterikärpäsen vuoden 2016 kohokohdat summittaisessa aikajärjestyksessä:

- Vampyyrien tanssi (HKT) ja kaikki siihen liittyvä erikoislaatuinen toiminta #TeamGustavineen, sukkahahmoineen ja pikamaskeineen

Sukkatyypit (kuva HKT:n Instagram) 

- Professori Abronsiusten Timonen/Leppänen erikoiset kirjalöydökset
- Miiko Toiviainen ihan missä tahansa (Vampyyrit, Täpäräteatteri, TeaKin improt, Vartiovuoren Eemeli, 24Hour Plays ja lisäksi törmäämisiä milloin missäkin teatteriesityksessä)
- Mikael Saari (Cats-musikaalikonsertti, UIT sekä Turun Rock of Ages)
- Läski (Teatteri Takomo) ja elämäni henkilökohtaisin blogikirjoitus
- Kultalampi (Hämeenlinnan Teatteri)
- Meriteatterin Tampereen vierailut (Laulu on meren laulu ja Eikä merta enää ole)
- Timo Rissasen taiteilijajuhlat Imatralla ja Kiti Kokkosen ja Titta Jokisen kanssa kirmailu hotellin käytävillä
- Pasi was here (KOM-teatteri)

kuva KOM-teatteri 

- Johannes Holopaisen tapaaminen rakkaan nuoruudenystävän kanssa esityksen jälkeen
- Markus ja Mikko Virtanen (veljekset) samalla lavalla Miehiä ja ihmisiä-näytelmässä (HML  Teatteri)
- Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)
- Sugar ja Jossain pohjoisessa (Kotkan Kaupunginteatteri) samalla reissulla

Jossain pohjoisessa (kuva Kotkan KT) 

- Grease-musikaali (Valkeakosken Teatteri) ja lauma nuoria kundeja t-paidoissaan
- Punainen viiva (RedNoseClubin vierailu Riihimäellä) ja klovnien halailu esityksen jälkeen
- Ralph Fiennesin lempeä katse ja nimikirjoitus The Master Builderin jälkeen Lontoossa
- Ruokahissi (Jyväskylän Kaupunginteatteri)
- Play rape (Kansallisteatteri) ja Lapualaisooppera (Vanha Ylioppilastalo) samana päivänä
- Toinen katse (Teatteri Siperia)
- Miska Kaukonen pahistelemassa Robin Hoodin Sydämessä (Turun Kaupunginteatteri)

Oula Kitti ja Miska Kaukonen (kuva Turun KT) 

- Hamletinkone (KOM-teatteri)
- Eino Heiskanen minihameessa, kultaisissa speedoissa ja ihan omissa vaatteissaankin (TeaKin Beverly Hills 90210, Kulttuuritalon Rocky Horror Show ja erikoiset tapaamiset)

Gimli ja Aragorn eli minä ja Eino 

- Kurjat (Kaarina-teatteri)
- Jari Ahola Kirkan roolissa (Suomen Kesäteatteri Valkeakoskella)
- Jani Koskisen viikset (katso edellinen)
- Takkutukkakeiju (Teatteri FAQ, Tampere)
- Remote Helsinki
- Niskavuoren Heta (Paimion Kesäteatteri)
- Viiksitohtorin uusi tuleminen Vartiovuoren Eemelissä Mikko Kauppilan muodossa
- Nunnia ja konnia (Samppalinnan Kesäteatteri)
- Maria Lund (katso edellinen, John the Baptist-oratorio ja joulukonsertti)
- Martti Mannisen viikset (Nunnia ja konnia)
- Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa Tampereen Teatterikesässä (Seinäjoen KT:n vierailu)
- Vadelmavenepakolaisen viimeinen näytös (yönäytös) Laajavuoressa (Eurooppa Neljä)
- Työviksen syyskauden avajaiset ja niin paljon tuttuja, että unohdin ottaa kakkua
- Tuukka Huttunen aina ja iankaikkisesti

Minä ja Tuukka (kuva Katri Leikola) 

- Siipirikko (Valtimonteatteri)
- Unto Nuora kuumana rastatukkavampyyrinä ja syksyn Shrekin susihukkana mekossa
- Petrus Kähkönen -fanituksen herääminen
- Komisario Palmun erehdys vihdoinkin väreissä (HKT)
- Iikka Forssin haastattelun hiominen ja julkaisu  
- Pekka Laiho Casanovan roolissa (Kenraali ja Casanova, HKT)
- Ulkomaalainen (Tampereen Teatteri)
- Ville Majamaa aina ja iankaikkisesti
- Saturday Night Fever (Kotkan KT)
- Toni Harjajärven laulama "Musta yö/Tragedy" (katso edellinen)
-  Tapaus Hamlet (Teatteri Harakka ja vierailu Eräs Teatterissa Hämeenlinnassa)
- Vertigo (Lahden Kaupunginteatteri)

Vertigo (kuva Lahden KT)

- Sara ja Erik (Työvis)
- kotimatka Tampereelta Hämeenlinnaan Ilkka Heiskasen kyydissä ja keskustelu variksista
- Meidän luokka (Espoon Teatteri)

Meidän luokka (Espoon KT) 

 - Kasvonsa menettänyt mies (Kanneltalo)
- Timo Välisaaren haastattelu ja Timon tarjoamat ranskalaiset Hesessä
- Orkesteri - The Everlast (Lahden KT)
- Toiverunolaatikko Hämeenlinnan Teatterin aulassa, Jaakko Vaakko Vesirotta ja Saarikosken "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen"-runon aiheuttama kollektiivinen hepulikohtaus
- Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka)
- Kalenteritytöt ja Johanna Reilinin taiteilijajuhla (Hämeenlinnan Teatteri)
- Viita 1949:n musiikki (Työvis)
- Kilpakosijat (Työvis)
- Näytelmä joka menee pieleen (Tampereen Teatteri)
- Risto Korhoset (katso edellinen)
- Noitavaino (Teatteri Takomo)
- Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (Työvis)
- XL (Ylioppilasteatteri) ja Elias Salosen näkeminen vihdoinkin lavalla
- Hamlet (Miniteatteri)
- 24Hour Playsin viimeisen näytelmän haka-tanssi (Q-teatteri)
- iltajuna Tampereelta Hämeenlinnaan teatterin jälkeen ja sitä edeltänyt nettikirjoittelu

 Mikä näistä nyt sitten oli mielestäni paras näytelmä vuonna 2016? Pitkälle alkusyksyyn olin vahvasti sitä mieltä, että paras on ja tulee olemaan Jyväskylän Ruokahissi, mutta sitten tuli Lahden Vertigo ja Espoon Meidän luokka... En osaa päättää, mikä näistä kolmesta olisi ehdoton ykkönen. Nuo kolme saavat siis jakaa ykköstilan. Kaikki olivat t-o-d-e-l-l-a loistavia (Vertigo mahdollista nähdä vielä, muutama esityskerta jäljellä).

 Teemu Palosaaren roolityö Vertigossa teki minuun (ja moneen muuhunkin) suuren vaikutuksen. Hänen kohdallaan jouduin myös vähän pohtimaan, että oliko siinä ainesta Vuoden Paras-tittelin haltijaksi. Oli kyllä, mutta kyllä voiton vei kuitenkin The One and Only Sauli Suonpää Ruokahissistä. Onnea Sauli, suosikki piti johtonsa loppuun asti!

Henri Halkola ja Sauli Suonpää Ruokahissistä (kuva Jyväskylän KT) 


Vuoden Yllättäjäksi haluan nimetä Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän.

 Television puolella on tullut myös nähtyä herkullisia roolitöitä. Niistä haluaisin mainita Maikkarin sarjan Ex-onnelliset, jossa etenkin Mikko Nousiainen, Jarkko Pajunen ja Anna-Leena Sipilä jäivät lähtemättömästi mieleeni. Kohutussa Sorjosessa parhaiten loisti ehdottomasti upea Anu Sinisalo. Kannataa tsekata Kotikatsomossa parhaillaan pyörivä kolmiosainen Rakkaus ja laki, sarjan toinen osa "Vanhempien rakkaus" teki minuun äärimmäisen suuren vaikutuksen. Lukemistani kirjoista mieluisin taisi olla Reidar Palmgrenin "Kirpputori". Löysin Yle Areenasta myös kuunnelmat ja nythän siellä alkoi Komisario Koskisen seikkailujakin, nimiroolissa muuten Tommi Korpela!

 Olin jo aikeissa lopettaa koko bloggaamisen ja teatterissa ramppaamisen, mutta jos nyt sitten vielä tämän vuoden ainakin jatkaisi. Tahti kuitenkin hiljentyy (tällä kerralla ihan oikeasti), työasioissani tapahtuu lähikuukausien aikana isoja muutoksia, jotka jatkuvat koko vuoden ja aion keskittyä niihin kunnolla. Teatteriin en ehdi enkä jaksa niin usein lähteä ja vähän jo mietin, että mitä kaikkea kevään ohjelmistosta pystyisi surutta jättämään kokonaan näkemättä ilman stressiä siitä, että sitten myöhemmin harmittaisi enemmänkin. Kevään tärppilistan jätän tällä kertaa tekemättä kokonaan. Itselleni kevätkauden odotetuimmat esitykset ovat Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaali sekä Työviksen Kissa kuumalla katolla-näytelmä.

 Olisi kiintoisaa kuulla, mitkä esitykset tekivät teihin viime vuonna vaikutuksen, joten rohkeasti kommentoimaan!

torstai 22. joulukuuta 2016

Hamlet / Miniteatteri

Hamlet / Miniteatteri

Ensi-ilta 17.12. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Suomennos Matti Rossi
Dramatisointi, sovitus ja ohjaus Marja Myllyniemi
Äänimaailma ja valot Mikko Myllyniemi
Valoajo Akseli Huru
Urkumusiikit Jouni Joronen
Lavastus Leena Carelse, Mikko Myllyniemi, Marja Myllyniemi ja Julia Carelse
Visualisointi Marjo Maula
Juliste Leena Carelse

Rooleissa : Emppu Jurvanen, Miikka J. Anttila, Samu Tolvanen, Hanna-Leena Henriksson, Eero Rantaniemi, Aleksi Rantanen, Killa Keränen, Ilmari Huhtanen, Fady Mourkus/Taru Lahtinen, Camilla Markus, Nelli-Maija Pekola, Elena Partanen, Roni Poussu, Aino Räisä ja Peppi Ojala

 Jo kauan ennen ensi-iltaa sain kuulla, että Miniteatterin syksyn näytelmänä (ja samalla Marja Myllyniemen jäähyväisohjauksena) olisi William Shakespearen Hamlet. Ensimmäinen ajatukseni oli hohhoijakkaa, toinen ajatukseni oli miksi ja kolmas ajatukseni jo sitten miksei. Kiinnostukseni heräsi, sillä Miniteatterin esityksillä ei ole koskaan tapana ollut mennä sieltä mistä aita on matalin ja ne ovat tarjonneet mielekkäitä haasteita niin tekijöille kuin katsojillekin. Suurella sydämellä ja rakkaudesta lajiin, ja esityksissä on näkynyt se, että teatterikärpänen on puraissut lempeästi muitakin kuin allekirjoittanutta.

 Laskeskelin nopeasti, että olin nähnyt Hamletista ennen tätä ainakin kolme erilaista versiota (RedNoseClub, Tampereen Teatteri ja HKT) ja lisäksi parit Shakespearen kootut teokset, joissa Hamlet oli yksi lyhyempi osio. Tuorein juttu, Teatteri Harakan "Tapaus Hamlet", oli sitten taas vähän toisenlainen tapaus. Tuntui vähän siltä, että Hamlet-kiintiöni alkoi olla hiljalleen täynnä. Menneenä syksynä olisi ollut mahdollista nähdä sellainenkin versio, jossa esityspaikkana oli Turun linna. Kiintoisaa toki, mutta skippasin sen, koska kaikkea ei vain ehdi eikä jaksa. Alunperin lauantaisen ensi-illankin piti jäädä minulta väliin, koska minun piti silloin olla jossain ihan muualla. Kaikki ei kuitenkaan aina mene ihan suunnitelmien mukaan, joten niin vaan löysin itseni Miniteatterin lämpiön sohvalta istuksimasta ensi-illan kynnyksellä.

Käsiohjelmajuliste sohvalla (c) Teatterikärpänen 

 Jos pistäisi gallupin pystyyn, monelle tulisi Hamletista ensimmäisenä mieleen pääkallo kädessä lausuttu "Ollako vai eikö olla?", ja siinä kohtaa voisi sitten jo näyttää punaista korttia, sillä kuuluisaa Hamlet-monologiahan ei suinkaan lausuta pääkallo kädessä. Sen verran olen minäkin pysynyt tässä kärryillä, vaikka muuten aiemmat Hamletini ovat menneet lähinnä siihen, että olen tuijottanut linssit huurussa nimiroolissa heilunutta Tomi Alataloa tai Eero Ahoa, ja kaikki muu on ollut toisarvoista ja painunut unholaan. Juonenkulusta osaan toki jotain kertoa : Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin suoraan isänsä hautajaisiin vain huomatakseen, että äitee on sillä aikaa mennyt naimisiin isän veljen kanssa. Yöllä Hamletille ilmestyy isän haamu, joka vaatii kostoa murhaajalleen eli veljelleen.  Hamlet ryhtyy toimeen, juonittelee, heittäytyy hulluksi, pistää näyttelijäporukan esittämään makaaberia näytelmää jossa veljensurma myrkyn avulla tapahtuu, ja silmäilee samalla setämiehen reaktioita, jotta alkaako omaatuntoa hänellä kolkuttaa ja syyllinen paljastuisi. Sitten on vielä hukuttautuva Ofelia, miekan kanssa heiluva Laertes, Polonius, Rosencrantz ja Guildenstern ja meikäläinen on ollut pihalla siitä, kuka kukin on ja missä nyt mennään. Se on ollut varmaa, että ruumiita syntyy ja kosto ei ole ollut ihan se järkevin ajatus, ja jäljelle jää Horatius kertomaan meille kaiken tämän. Kiitos siitä, vaikka vähemmälläkin tekstimäärällä asia olisi tullut varmaan selväksi kaikille lukijoille ja kuulijoille.

 Uutta tässä Hamletissa on ensinnäkin se, että se tapahtuu ajattomassa ajassa ja nuorisopsykiatrian osastolla. Valkotakkeja on liikkeellä siis useampikin ja hulluus on häilyväistä. Vaatetus on muulla väellä sitten suoraan kuin jostain  80-luvun musiikkivideosta ja äkkiäpä siihen meikäläisen silmä ainakin tottui. Jotenkin se valaistuskin taisi tehdä minulle tepposet ja tuntui siltä, että ollaan jossain muualla kuin tässä ja nyt. Kuin unta olisi katsellut, osittain painajaistakin. Äänimaailma välillä jyräsi niin, että penkissä tuntui ja tärisi. Kaoottista, sellaista että "ei pysty kauaa enää" jos vielä jatkuu jylinä. Hamletin isän haamukin teki ensivisiittinsä tietokoneen näppäimistön kautta ja toteutus oli valtavan hieno ja oivaltava. Jotain kauhistuttavaa on lähistöllä, ääni kuuluu, valot vilkkuvat, ketään tai mitään ei kuitenkaan pystyy tarkkaan näkemään. Hyytävää! Ihan puistatti ja mietitytti, että toivottavasti tämä ei pilaa yöuniani. (Ei pilannut.)

 Ensi-illoissa on aina pientä ekstrajännitystä ilmassa enemmän tahi vähemmän, niin lavalla kuin katsomossakin. Mietin usein, miltä mahtaa tuntua äideistä ja isistä kun jälkikasvu kulkee rinta rottingilla lavalla ja pudottelee kuuluja repliikkejä tuosta noin. Itselläni kun ei ole ketään todella läheistä ollut lavalla ja silti usein jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Tällä kertaa isompi jännitys katosi heti alkumetreillä kun itse Hamlet (Emppu Jurvanen) asteli esiin. Mikä varmuus replikoinnissa ja julmetussa määrässä tekstiä, mikä huikea lavakarisma ja läsnäolo! Itsevarmuus huokui hänestä kauas ja oli tavallaan helppo seurata tapahtumia. Tämä jätkä hoitaa hommat kyllä. Olin täysin haltioissani ja mietin, että näinkö tässä taas käy, että tuijotan lumoutuneena vain Hamletia ja kaikki muu ympäriltä unohtuu.

Hamlet (Emppu Jurvanen) (c) Miniteatteri, Mikko Myllyniemi (?) 

 Ei käynyt ei. Ensimmäistä kertaa - toistan : ensimmäistä kertaa hamlethistoriassani - minä lumouduin täysin muutamasta muustakin roolihenkilöstä. Olihan se uusi kuningas Claudius (Miikka J. Anttila, joka parantaa näemmä menoaan jokaisessa roolissaan) kera vaimo-Gertruden (aina takuuvarma Hanna-Leena Henriksson) aika hillitön ja toistensa iholle pyrkivä juonikas pariskunta ja ensimmäistä kertaa tajusin ketä tyypit Rosencrantz (Ilmari Huhtanen) ja Guildenstern (Fady Mourkus) ylipäätään olivat. Taisin myös nähdä ihastuttavimman, herkimmän ja huomionhakuisimman Ofelian (Killa Keränen) ikinä, hulluuskohtaus iskikin pahimmin häneen ja hukuttautuminen oli äärimmäisen hienosti toteutettu. Ulkoisesta olemuksesta tuli lisäksi joku nuoren Nina Hagenin ja Debbie Harryn risteytys mieleeni (googlettakaa nuoriso, jos nimet eivät sano mitään). Siskoaan epätoivoisena lasilevyn läpi hamuileva Laertes (Aleksi Rantanen) iski kuin sata volttia. Aika läheiset välit oli kyllä sisaruksilla... Väliajalle mentäessä olin vielä suhteellisen rauhallisin mielin, mutta jotain sitten tapahtui väliajan jälkeen. Muistan vain sen, että Laertes teki lavalla jotain, joka sai minut unohtamaan kaiken ympäröivän. Mietin vain, että jumalauta saa olla kyllä ylpeä näistä nuorista ja koko Miniteatterista jälleen kerran. Vyörytys senkun jatkui lavalla ja taas kävi mielessä, että näin sitä teatterin taikaa tehdään. Aika ja paikka unohtuvat, on vain tämä ja tässä ja nyt ja muusta viis.

Claudius (Miikka J. Anttila) ja Hamlet (c) Isa Karlsson 

 Pienemmissä rooleissa kaikki tukivat hienosti toisiaan ja täyttivät paikkansa niin kuin kuuluikin. Vesikannujen läpi heijastetut valot, sokeat ja rivissä laulavat haudankaivajat, pääkallon sijaan löytyvä kaasunaamari (!!!), viimeisten hetkien äänimaailma ja kieli. Pimeys. Hiljaisuus. Onneksi yleisö malttoi hetken olla täysin hiljaa esityksen päätyttyä. Minusta on äärimmäisen pysäyttävää silloin, kun näyttelijät seisovat rivissä vähän hämmentyneinä valmiina loppukumarruksiin ja yleisössä ollaan sekunti-pari täydellisen hiljaa ennen aplodivyöryn alkamista.

 Oli poistuttava raittiiseen ilmaan nopeasti, askel kevyenä kuin leijuen ilmassa. Mitä ihmettä minä juuri näin? Kaikkea tekstimäärää en edelleenkään sisäistänyt ja mitään dramaturgisia ratkaisuja en kyseenalaistanut, kaiken otin vastaan juuri niin kuin se minulle annettiin. Sitä ihmettelin, miksi ensi-ilta oli joulukuun puolivälissä ja seuraavat esitykset vasta tammikuun puolella viikkojen kuluttua. Olisin nimittäin halunnut nähdä tämän välittömästi uudestaan.

 Aiemmista jutuistani on voinut huomata, että minulla on ollut loppuvuodesta pienoista hyytymistä ilmassa. Olen vakavissani miettinyt koko blogin lopettamista (siinä vaiheessa kun kirjoittamisesta tulee taakka, kannattaa mietiskellä tarkkaan tekemisiään) tai ainakin pitkälle tauolle jättäytymistä. Paikkakunnalta toiselle reissaaminen on vienyt voimani ja iloni. Miniteatterin Hamletin jälkeen pohdin bussipysäkillä sitä, että minun ei kannata lopettaa missään nimessä. Minun tehtäväni on julistaa teatterin ilosanomaa juuri tämänkaltaisista esityksistä paikallismedian ulkopuolellekin omissa kanavissani. Ja miksi reissata merta edemmäs kalaan? Tällä menolla kulttuurinnälkäni tulisi tyydytetyksi ihan kotikaupunkini rajojen sisäpuolella pysytellessäkin, kun on tätä tämmöistä porukkaa.

 Julistin välittömästi esityksen jälkeen nähneeni oman teatterihistoriani parhaan Hamletin, ja olen edelleen sitä mieltä. Mielisairaalasta olisi saanut tosin vielä paljon enemmänkin irti, mutta hyvä näinkin. Menkää ihmiset katsomaan. Esitykset jatkuvat tammikuussa (lisäinfoa tästä) ja näytökset ovat mukavasti sunnuntaisin, silloinhan ei juuri muuta teatteritoimintaa olekaan joten sen suhteen ei pitäisi olla mitään estettä. Itse suunnittelen uusintareissua jossain vaiheessa.

 Kannattaa samasta linkistä tutkailla Miniteatterin sivuja tarkemminkin. Opetus-välilehden takaa löytyvä filosofia lämmittää mieltäni erityisesti. Mitäköhän minusta olisikaan saatu irti, jos olisin aikanani hakeutunut teatteriharrastuksen pariin tätä kautta? Nyt lavalla on nähtävillä useampikin lahjakkuus, jonka soisin hakeutuvat ammattilaiseksi ja seuraavan Sauli Suonpään, Tatu Siivosen, Ella Pyhältön, Markus Virtasen ja Mikko Virtasen jalanjäljissä isommille estradeille. Miniteatterin kasvatteja kaikki, ja Marja Myllyniemen jälkeen ohjat ottaa ensi vuonna käsiinsä Suvi Seppälä, jolla myös sama tausta.

 Taisin innostua kirjoittamaan vähän enemmänkin mitä alunperin tähän kaavailin. Tässä oli kuitenkin viimeinen kirjoitukseni ennen joulua, vielä on luvassa perinteinen vuoden 2016 kooste ennen vuodenvaihdetta. Teatterikärpänen (osittain uuvahtanut) toivottaa kaikille lukijoilleen oikein rauhallista ja ihanaa joulua! Nauttikaa, levätkää, rentoutukaa! Niin minä ainakin teen.

 (Näin Hamletin kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri ja KIITOS MARJA MYLLYNIEMI!)

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

XL /Ylioppilasteatteri

XL / Ylioppilasteatteri, Studionäyttämö

Ensi-ilta 26.11. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja Ida Martela
Ohjaajan assistentti Saku Nurmiranta
Tekstit Anna Estola ja Sirpa Riuttala
Lavastus Niko Hallikainen
Puvustus Vita Edvards
Puvustusassistentti Noora Hietanen
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Sävellys Ilmo Korhonen, Chris Helle, Joonas Vainiola ja Sirpa Riuttala
Koreografiat Ida Martela

Bändi : Chris Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

Näyttämöllä : Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi ja Senna Vodzogbe

 Kehuskelen muka olevani hurja teatterifanaatikko, mutta häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ollut koskaan aiemmin ollut Ylioppilasteatterissa, en Helsingissä enkä liioin muuallakaan. Viime kesänä oli jo lippu varattuna Mustikkamaalle kesäteatteriin, mutta selkävaivani iski juuri huonoon aikaan ja reissu peruuntui. XL-proggis on uusien ylioppilasteatterilaisten ensimmäinen yhteinen juttu ja mukana oli eräs henkilö, jonka tekemisiä olin seurannut tarkalla silmällä parin vuoden ajan (näkemättä häntä kuitenkaan koskaan lavalla, vahva oli luotto jo valmiiksi). Päätin, että nyt jos koskaan! Ensiajatukseni XL-nimestä oli se, että nyt olisi luvassa jotain "suuren kokoluokan" spektaakkelia. Voi miten väärässä olinkaan. Spektaakkelia kyllä, mutta ei niin mitään tekemistä kokoluokitusten kanssa. Lausukaapa xl hiukan eri tavalla ääneen, ei irrallisina kirjaimina. Tuleeko mieleen joku näkyvä henkilö, joka teki jotain näkyvämpää? Ja nyt on sitten viimeinkin vapaa kaikesta... hah.


 Kohtalon ivaa oli se, että hyisessä viimassa ja tuiskussa jouduin odottelemaan bussia ja kävi vielä niin, että bussi oli reilut 20 min myöhässä. Meinasin jo lähteä takaisin kotiin mutta päätin, että odotan vielä hetken. Halusin nähdä esityksen juuri silloin enkä venyttää sitä tammikuun puolelle. Kylmässä odottelu ja seisoskelu ei totisesti tehnyt taaskaan hyvää selälleni, ja kun bussi viimein saapui, varoin jokaista väärää liikettä. Sain köpöteltyä itseni Kampista liikkeelle ja Studionäyttämö löytyi kuin löytyikin Kolmensepänaukiolta - käsittämätöntä, että rautaportti kyltteineen oli minulta aiemmin jäänyt huomaamatta kokonaan, vaikka siitä olin ohitse kulkenut kymmeniä kertoja. Portaissa riitti noustavaa ihan riittämiin parempikuntoisillekin. Onneksi ylhäällä odotti varsin ystävällinen lippukassajäbä ja koskapa taisin olla ensimmäisenä paikalla, tuli siinä juteltua hetki. Kävi ilmi, että katsomoon mentäisiin ilman kenkiä ja mielessä kävi, että kukakohan minullekin sitten laittaa kengät takaisin jalkaan ja nauhat kiinni esityksen jälkeen... Tunsin itseni vanhaksi ja erittäin huonokuntoiseksi. Otin sitten samantein kengät pois ja tepastelin sukkasillani hyggeilemään mukavalle sohvalle. Varsin tunnelmallinen soppi oli se. Lisää väkeä alkoi valumaan paikalle ja tuntui siltä, että ainakin muutama katseli sivusilmällä minua, kun siinä sukkasillani varpaitani heiluttelin. Uppouduin somen ihmeelliseen maailmaan siinä odotellessani ja toivoin, ettei kukaan alkaisi juttusille kanssani. Ei ollut yhtään sellainen fiilis.

 Kaikki sitten riisuivat kenkänsä viimeistään ennen saliin pääsyä, ja lisää hupia oli luvassa. Meidät ohjattiin istumaan lattialle mustan kankaan päälle esitystä seuraamaan! Olin lukenut pari kritiikkiä tästä näytelmästä, mutta miksi missään ei mainittu siitä, että katsojat istuvat lattialla! Huusin hiljaa mielessäni apua ja visioin jo, miten kaikki (niin kanssakatsojat kuin näyttelijätkin) tuijottaisivat minua kun yrittäisin lopulta päästä lattialta ylös. Onko jo käynyt mitenkään ilmi, etten kauheasti tykkää olla katseiden alaisena? Siitähän tämä esityskin sitten kertoo, halusta ja tarpeesta ja PAKOSTA tulla nähdyksi tavalla tai toisella. Minä en halua olla näkyvillä mutta en myöskään halua olla näkymätön. Jokainen kaipaa huomiota ja jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Konstit on nykyään monet. Itselleni se tarve täyttyy tämän kirjoittamisen myötä. Kyllä minäkin älypuhelimella itsestäni kuvia erinäisissä tilanteissa napsin, moni tietää että niissä näkyy itsestäni useimmiten vain otsa. Jotainhan sekin tarpeestani tulla nähdyksi kertoo. Minäkuvastani ainakin.

 Varsinainen esitys käynnistyi tarinalla Kaunottaresta ja Hirviöstä, me katsojat istuimme lattialla ja näyttelijät katsomossa. Juuri kun olin löytänyt itselleni hyvän asennon, tulikin ilmoitus paikkojen vaihdosta. Huoh. Sain itseni kammettua ylös yllättävänkin ketterästi ja istumaan katsomoon. Selkänojallinen tuoli tuntui luxukselta siinä vaiheessa.

(c) Niko Hallikainen 

 Aikamoista pyöritystä olikin sitten luvassa seuraavien reilun parin tunnin aikana. Lavalla kolmetoista näyttelijää, joista kaikilla tarve tulla nähdyksi monin eri keinoin. Katso minua! Näin keimailen sinulle, tanssin, flirttailen, olen roisi ja ronski, herkkä, hauras, katso tänne äläkä sinne. En välillä tiennyt minne olisin katsonut ja ketä olisin tuijottanut pitempään. Liika tuijottaminen tuntui jopa epämieluisalta. Onko tämä nyt oikein vaiko väärin? Aluksi dynamona toimi juurikin tämä edellämainittu nimeltämainitsematon juontaja ja pääsimme/jouduimme seuraamaan "Mun on pakko Finland"-sarjan suoraa lähetystä. Kiintoisa konsepti, eikö? Kenellä on parhaat pakkomielteet ja epäkiinnostavin lensi ulos. Tuoli vedettiin kisaajan alta ja viulu soi kauniisti. Lipunmyyjäjäbähän oli viulussa, jihuu! Ohjelman tunnari oli hyvin koukuttava ja rytmi soi päässäni vielä edelleenkin. Jouduimme sitten myös seuraamaan, miten juontaja viritti kämppänsä täyteen kameroita, jotka kuvaisivat sitten häntä erinäisissä seksuaalisissa toimissa, ja näistä hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset.

Reetta Koivukoski ja Isla Mustanoja (c) Niko Hallikainen 

 Joka välissä tyypit lavalla poseeraavat omalle kännykkäkameralleen ja näyttävät parhaita puoliaan. Tämmöinen minä olen koko ajan, haen koko ajan huomiota. Vai olenko minä oikeasti tämmöinen? Haluanko olla? Vai haluanko, että muut näkevät minut juuri näin? Perse pitkällä, suu supussa, silmät raukeasti puoliummessa. Yh-äiti vloggaa tosi totuudenmukaisesti shoppailureissustaan. Koko tilakin otetaan hienosti haltuun, kiivetään seinille ja kännykän kelmeässä valossa twerkataan ja hinkataan seinää ja itseään. Mietin, että onneksi olen liian vanha itse käyttäytymään noin. Ja samalla oikeastaan surettaakin, valitettavasti olen liian vanha aika moneen ja energiatasot ovat nollilla. (Tähän väliin on pakko mainita, että Vanhalla Ylioppilastalolla taisi olla samana iltana K50-disco ja väkeä virtasi sisään tasaiseen tahtiin.) Nuorten energistä ja välillä hengästyttävän vimmaista menoa on kuitenkin suuri ilo seurata. Teki mieli huudella, että hei, vähempikin riittäisi, kyllä minä sinut olen huomannut! Niin se on, että osa meistä hakeutuu valoon ja osa meistä hakeutuu valon luo. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Ilman näitä valonlähteitä minä vaeltaisin ikuisessa Mordorissa ja aika syvällä.

 Joka ilta joku näyttelijöistä kertoo YT:n Instagramiin videotervehdyksen keskeltä esitystä. Kiintoisaa! Tsekatkaa!

 Aikamoinen sekoitushan tämä kaikenkaikkiaan oli ja kaikkea näkemääni en ihan niineen ostanut. Moni varmasti tunnistaa itsensä lavalta, minä tunnistin vain alun kohtauksesta, jossa käytiin läpi vanhoja somepäivityksiä. Kaikenlaista tarinaa ja tekstiä sitä löytyy meikäläisenkin somehistoriasta, jos oikein lähtee kaivelemaan. Osan olen omatoimisesti poistanutkin ihan siksi, koska tunsin suurta myötähäpeää typerien juttujen vuoksi. Tehtyä ei silti saa tekemättömäksi.

 Koitin luikkia paikalta varsin huomiotaherättämättömästi (ne kengät sain jalkaan muuten ihan itse) ja vähin äänin. Onnekkaasti tyyppi, joka alunperin minut paikalle sai magneetin lailla vedettyä oli kuitenkin huomannut minut yleisön joukosta ja nappasi kiinni ennen kuin ehdin ovesta ulos. Päivänsäteen ja menninkäisen (toinen valkoisissa, toinen mustissa) jälleennäkeminen lämmitti mieltä pitkään ja lämmittää edelleenkin. Joskus on ihan ok tulla kunnolla nähdyksi.

XL-esitykset jatkuvat tammikuussa 2017. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi mieleni mennä katsomaan uudestaan.

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ylioppilasteatteri!)

tiistai 20. joulukuuta 2016

Tyttö ja varis / Tampereen Teatteri

Tyttö ja varis / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 6.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikki Lotta Jääskelä

Rooleissa : Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Jukka Leisti ja Antti Tiensuu

 Joulukuun puolivälissä tapahtui jotain odotettua : matkustin junalla Tampereelle pitkästä pitkästä aikaa ihan meno-paluulipulla. VR:n uudet aikataulut olivat astuneet voimaan muutamaa päivää aiemmin ja iltamyöhään on nyt lisätty yksi täysin uusi junavuoro - taajamajuna, joka pysähtyisi kaikilla pienemmilläkin asemilla Tampereen ja Riihimäen välillä. Pitkän tauon jälkeen pääsin siis lähtemään Tampereelle teatterin iltanäytökseen ilman erityistä kuskia, koska tiesin pääseväni vielä saman illan aikana kotiinkin. Kiitos tästä junasta VR, se helpottaa kulttuurimatkailua suunnattomasti.

 No, ei niin hyvää ettei jotain huonoakin... Olin jo pitkään kärsinyt eräänlaisesta teatteriähkystä, eli uusien näytelmien näkeminen ei enää kauheasti napannut. Kalenteriini oli tullut yllättäviä parin viikon tyhjiöitä, jolloin en edes suunnitellut meneväni mitään katsomaan. Näin käy kun liikaa ahnehtii, jossain vaiheessa se stoppi kuitenkin tulee ja minulle se tuli tuossa marraskuun hujakoilla. Kun rakas harrastus alkaa tympimään ja tuntumaan työltä, on hyvä vähän miettiä motiivejaan monenkin asian suhteen. Takana oli vähän sairasteluakin ja siipi maassa-jakso. Joulukuun puoliväliin oli salakavalasti tullut viiden näytelmän putki, johon koko teatterivuoteni päättyisi. Ajattelin, että tämän minä vielä hoidan ja junatkin kulkee ja sen jälkeen lepään muutaman viikon.

Armi (Tuija Vuolle) ja Säde (Ritva Jalonen) 

 "Tyttö ja varis"-näytelmä sai ensi-iltansa jo lokakuun alussa ja olin kuullut siitä pelkkää hyvää ja peräti ylistävää, sitä paitsi Sirkku Peltolan kynästä on aiemminkin syntynyt kiintoisaa tekstiä. Katsomossa sain viereeni pari tuntematonta rouwashenkilöä, joista toinen kertoi iloisin mielin teatterisyksystään minulle tuosta noin ja toinen kehui hiuksieni ja silmälasieni sankojen värien yhteensopivuutta. Tuli hyvä mieli, kun tuntemattomat noin innostuivat juttusille - ja varsinkin kun olin tapojeni mukaan yksin liikenteessä. Yksinolo kouraisi tässä tapauksessa entistä syvemmältä.

 Tarina käynnistyy Lotta Jääskelän saapuessa kitaran kanssa lavalle, kaunista sävelmää näppäillen ja hyräillen. Mieleeni tulee alkajaisiksi jokin amerikkalainen "elämänmakuinen" tv-sarja tai elokuva, jossa kertojahahmo seisoskelee sivummalla kitaraa soitellen ja tarinankulkua kertoen. Jääskelä ei kuitenkaan osallistu varsinaisesti tapahtumien kulkuun, vaan siirtyy sivuun seuraamaan ja aina välillä musiikki luo tietynlaista tunnelmaa. Pidin muusikkohahmosta kovin, tosin englanninkieliset laulunsanat vähän vieraannuttivat.

 Armi (Tuija Vuolle) on leskirouva, joka tuntuu elävän omaa tasaista mukavaa pientä elämäänsä päivä kerrallaan. Televisiossa "Norjaa ristiin rastiin" on suosikkisarja ja päivän kohokohta. Armilla on käsi kantositeessä, kylppärissä on liukastuttu kuulemma taannoin. Aikuinen poika käy kylässä viikottain. Normipäivän rikkoo ovikellonsoitto, ja oven takaa paljastuu hiukan humalainen Säde (Ritva Jalonen), joka pyytää päästä vessaan. Kohteliaana ihmisenä Armi ei henno kieltäytyä. Vessareissusta poikii sitten muutakin. Säde omalla tavallaan leimautuu Armiin ja haluaa tutustua, jopa sydänystävystyä vaikka väkisin. Hän tarjoutuu lähiaikoina pesemään Armin ikkunat, jos vaan saa ensin töitä siivousfirmasta ja sieltä välineet lainaan. Tästä episodista alkaa pieni tapahtuma-ja tarinaketju ja asioita paljastuu hiljalleen Arminkin elämästä, vaikka hän ei niistä halua kenellekään puhua.

 Sirkku Peltolalla on kyllä taito saada arkisista asioista irti paljon ja tavalla, jonka oikeastaan vain hän taitaa. Repliikeissä vilisee viisaita asioita, joita olisi mukava pysähtyä makustelemaan enemmänkin. Seuraava hienous jo tulee, ja edellinen ehtii unohtua. Niinhän se arjessakin menee - tärkeitä asioita lausutaan siellä sun täällä jatkuvasti, niihin vain on hankala enää palata, koska ne eivät ole painettuna luettavissa missään. Kuunnellaan ihmiset toisiamme enemmän, ja annetaan toisillemme aikaa. Ollaan läsnä ja lähellä, muutenkin kuin tekniikan välityksellä!

Säde ja Jarde (Antti Tiensuu) 

 Ritva Jalosen roolihahmosta tuli mieleeni muutamakin asiakas, joihin olen asiakaspalvelussa vuosien varrella törmännyt. Hieman homssuisia ja kaiken toivonsa jo melkein luovuttaneita tyyppejä on virrannut kassajonosta eteeni jatkuvalla syötöllä, ja moni on jäänyt kertomaan elämästään enemmänkin, vaikkei aina kovasti kiinnostanut kuunnella edes. Monelle olen tainnut olla se päivän/viikon/kuukauden ainoa juttukaveri. Mikä muutos sitten tapahtuukin ihan kenessä tahansa, kun löytyy töitä ja mielekästä tekemistä, ja elämälle jälleen jonkinlainen suunta. Muutos on silmiinpistävästi nähtävissä tässäkin näytelmässä Säteen osalta.

 Duunikaveri Jarde (Antti Tiensuu) muistutti taas sitten ulkoista olemustaan ja rentoa asennettaan myöten entistä työkaveriani, joka tuli kaikkien kanssa toimeen loistavasti. Rastatukkainen tyyppi oli mummojen suurin suosikki, hän otti ihmiset vastaan ihmisinä ikään, kokoon, rotuun tai mihin tahansa katsomatta. Hänen asenteestaan oli monella paljon opittavaa. Kaikki oli hyvin juuri siinä ja nyt, hän ei märehtinyt menneitä eikä surrut tulevaa.

 Ja sitten oli Säteen pomo Ipe (Jukka Leisti), hänenkaltaisiinsa tärkeilijöihin olen myös törmännyt mutta en onneksi niin useasti. Aika inha tyyppi, ja vierustoverini sanoi, että yleensä häntä naurattaa heti kun Leisti astuu lavalle, mutta tämä näytelmä oli kyllä poikkeus. Perunaleivoksista pidän kyllä minäkin, mutta vain tietynlaisista. Niitäkin on monensorttisia, aivan kuten meitä ihmisiäkin.

Jarde ja Ipe (Jukka Leisti) 

 Pidin kyllä näytelmästä, mutta jotenkin kaikki tuntui liian tutulta ja sellaiselta, että tämänhän minä olen jossain jo nähnyt, vaikka kyseessä on kantaesitys. Ritva Jalosen paikalle kuvittelin välillä Tuire Saleniuksen lausumaan sanoja hassusti pudotellen. Tietyt yhteydet olivat mielestäni liian ilmeiset heti alusta alkaen eikä "suuri salaisuus" tullut oikeastaan minkäänlaisena yllätyksenä minulle. Olin sen aavistanut heti alusta alkaen. En tiedä oliko tämä tarkoituskin - siis se, että katsoja on monta askelta edellä ja odottaa vain, miten asia tulee julki? Se toki vähän yllätti. Jäi kuitenkin sen verran kaivelemaan, että miten näiden neljän ihmisen elämä tästä jatkui. Kaikille toivoin hyvää.

 Äidinrakkaus on ihmeellinen asia ja antaa paljon anteeksi, ehkä tarpeettoman paljonkin välillä. Mieli alkoi tehdä myös itsetehtyjä sämpylöitä, perunaleivoksia ei niinkään. Joskus ne tarttuvat ikävästi kitalakeen.

 Kotimatkan myöhäisessä junassa oli tunnelma kohdillaan ja väkeä aika runsaasti, joten sillä kertaa se vuoro tuli monella ainakin tarpeeseen.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 (Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)