tiistai 21. maaliskuuta 2017

Haastattelussa Emppu Jurvanen

 Miniteatterin Hamletin nimiroolissa loistavan Emppu Jurvasen tapasin Café Laurellissa Hämeenlinnassa maaliskuun alussa 2017.

Vuonna 1994 syntynyt Emppu on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon alunperin Hattulasta, mutta muuten oon asunut täällä Hämeenlinnassa koko ikäni. Tämän kylän poikia!”

Mitä harrastat (jos unohdetaan teatteri kokonaan)? ”Hirveen montaa asiaa! Oon vähän semmoinen, että mulle tulee kaikenlaista mieleen ja sitten vaan lähden tekemään. Oon harrastanut viimeisen parin vuoden aikana lenkkeilyä, kuntosalia, karatea, shakinpeluuta, pianotunneilla käyntiä, kirjoittamista (näytelmiä, runoja, lauluja), laulamista ja laulutunneilla käyntiä, piirtämistä, judoa… Tällä hetkellä tykkään harrastaa kaikenlaista liikunnallista, kuten voimanostoa. Haluaisin opetella balettia, mutta tämänikäisenä se alkaa olla vähän hankalaa.”

Oletko soittanut muita soittimia kuin pianoa? ”Pianoa soitan aika aktiivisesti juu. Kitaraa ja ukulelea oon myös soitellut.”

Mitkä ovat ”teatterimielessä” sinun vahvuutesi? ”Mun vahvuuteni on lavakarisma ja se, että teen ihan sikana töitä! En välttämättä oo kauhean hyvä muistamaan repliikkejä tai muuta, mutta huomaan kyllä omat heikkouteni ja työstän niitä läpi. Improvisaatio on varmasti yksi mun vahvuuksistani! Oon tehnyt pari vuotta puhdasta Chicago-tyylistä improa, se on ihan erilaista mitä Suomessa on totuttu näkemään. Tää on aika hankala selittää selkeästi, mutta siinä ideoita ja teemoja yhdistetään täysin eri tavalla.”

Emppu Laurellin kulmilla (c) Teatterikärpänen 

 Onko sinulla jotain erityistaitoja tai ns. bilekikkoja? ”Bilekikkoja? Mä alan päteä kaikenlaisella triviatiedolla vaikkapa muinaisesta Roomasta, vaikka ketään ei edes kiinnostaisi. Pitäiskin opetella joku taikatemppu! Karaokessa mä vedän BeeGeesin ”Stayin´Alive”n tosi korkealta, se on mun bravuurini ja huikea biisi, jossa pääsee kunnolla revittelemään. Hei, ja freestyle-räppääminen multa irtoaa myös, ja se on yksi mun harrastuksistani myös. Se on haastavaa ja hupaisaa.”

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Haluaisin osata tehdä voltteja ja tanssia balettia. Haluaisin myös osata tehdä yhdenkäden leuanvetoja ja punnerruksia, kaikenlaisia fyysisiä juttuja. Oon yrittänyt näitä ottaa haltuun, mutta mä pelkään olla pää alaspäin, joten se tuottaa vähän hankaluuksia.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin haaste, joka on tullut teatteriurasi varrella vastaan? ”Ihminenhän yleensä haluaa piilottaa omat tunteensa. Mä en mielelläni näytä tunteitani ulkomaailmalle, mulla on joku suojakilpi. Teatterissa sitten pitäisi avautua ja ottaa yhteys omiin tunteisiinsa ja vieläpä näyttää ne lavalla. Tehdä niin aidosti, että tunteet näkyvät ja uskaltaa nostaa kasvot kohti yleisöä vielä. Tää on mun isoin haasteeni teatterissa yhä edelleen. Ei mitään esittämistä eikä puristamista, vaan olisi aito. Pitää luottaa siihen, että se riittää. Koko ajan tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain lisää ja lisää. Toinen iso haaste on se, että koko teatteriura on jatkuvasti jotenkin vaakalaudalla, ja se on stressaavaa. Oon hakenut teatterikouluun monta kertaa ja ei vaan ole tärpännyt. Pitää tehdä edelleen kovasti töitä ja luottaa siihen, että jonakin vuonna pääsee sisään. Ainakin tulee kovasti tehtyä kaikenlaista, kun perustin oman yrityksen ja sen kautta tehdään monenlaista jo nyt. Ei kannata jäädä odottelemaan tulevia aikoja ja sitä, että joku tyyppi tulee sanomaan mulle että ”no nyt sä voit näytellä”.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollakin taiteellisella alalla olevia? ”Isäni toimii rakennusten kuntotarkastajana, tykkää kyllä laulamisesta ja soittamisesta. Äitini on kirjastossa töissä. Molemmat ovat tainneet olla harrastajateatteritoiminnassa aikoinaan, mutta ei varsinaisesti alalla.”

Mikä sinut sai sitten kiinnostumaan teatterista? ”Äitini laittoi mut Miniteatteriin, kun olin 6-vuotias. Siitä se lähti. Ensimmäiset viisi vuotta en puhunut juuri kenellekään enkä viitsinyt mennä edes lavalle. Yhtenä vuonna Myllyniemen Marja valitsi mut sitten Peter Panin rooliin ja olin vaan että okei, sitten mennään. En tiedä, mä en oo koskaan halunnut oikein tehdä mitään muuta! En muista sellaista aikaa, jolloin en olisi halunnut olla näyttelijä. Oon tavallaan kasvanut sen ajatuksen kanssa enkä osaa kuvitella itselleni mitään muuta ammattia. Tiedän kyllä, että voisin tehdä kaikenlaista muutakin. Äänimiksaus mua voisi kiinnostaa enemmäkin. Oon opiskellut sosiaalialaa, sähköalaa, datanomialaa… keskeytin ne kaikki. Sain ihan hyviä numeroita, mutta jotenkin ei vaan napannut. No, kaikista mä kuitenkin opin jotain enkä laske niitä mitenkään ”menetetyiksi vuosiksi”. Miniteatterissa oon ollut vuodesta 2000, eli 17 vuotta. Hurjan pitkä aika!”

Oliko teillä koulussa ala-asteella esityksiä kevät-tai joulujuhlissa? ”Oon mä esittänyt pienintä karhua näytelmässä ”Kultakutri ja kolme karhua”. Muistan sen esityksen vieläkin, valitettavasti. Kävelin puurokuppi käsissäni lavalle ja katsoin yleisöä, jossa vanhempani ja opettajani istuivat toiveikkain katsein. Menin sitten tiputtamaan sen kupin ja aikamoiseksi sähläykseksi meni. Se oli mun ensimmäinen lavakokemukseni. Yksi ainoa esitys, ja sekin meni pieleen.”

Mikä on seuraava siirtosi? ”Nätylle mä hain viime vuonna ensimmäistä kertaa, TeaKiin oon hakenut kolme kertaa. Tai oikeastaan neljä, ekalla kerralla unohdin palauttaa hakupaperit eli pääsin vaiheeseen nolla. Joka kerralla oon päässyt aina hitusen pitemmälle… Mulla on sellainen viisivuotissuunnitelma nyt meneillään.”

Hamlet (c) Mikko Myllyniemi

Mikä teatterissa on sinulle ”se juttu”? ”Teatteri yhdistää monta eri taiteenlajia kompaktiin pakettiin. Se on musiikkia, laulamista, tanssimista ja esiintymistä liveyleisölle, mikä on kyllä siisteintä ikinä. Joku on sanonut, että esiintyjien pitäisi olla niin lähellä katsomoa, että katsoja pystyy haistamaan hien. Koko teatteri on jotenkin eläimellinen kokemus! Mä tykkään myös äärimmäisen paljon leikkimisestä, sitähän teatteri myös on. Teatterissa myös muokataan ihmisten todellisuutta ja viedään katsojat täysin toiseen ulottuvuuteen, juuri siinä tilassa ja hetkessä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet teatterin saralla saanut? ”Tää sopii elämänohjeeksi yleisestikin, eli ikinä ei kannata esittää mitään. Ihmiset haluaa nähdä toiset ihmiset aitoina. Tää on ihan mun oma oivallukseni eikä ole varsinaisesti tullut mistään tietystä paikasta tai tietyltä henkilöltä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai olet seurannut pitempään? ”Kyllä mä ihailen moniakin ihmisiä, mutten välttämättä haluaisi tulla kenenkään tietyn kaltaiseksi enkä sillä tavalla ”idolisoi” ketään. Moni osaa juttuja paljon paremmin kuin minä, se on ihailtavaa. Ihailen enemmänkin niitä asioita, mitä jotkut osaa, en niinkään henkilöitä.”

Kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mä haluaisin tehdä töitä amerikkalaisten supertähtien kanssa, se olisi tosi hienoa! Johnny Depp, Brad Pitt… Tim Burtonin kanssa olisi siistiä tehdä töitä, joku omalaatuinen elokuvaproggis.”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin ehdottomasti esittää musikaalista ”Love Never Dies” kappaleen ”Devil Take The Hindmost” Gerard Butlerin kanssa! Se on paras biisi ikinä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Miniteatterissa ja Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa ainoastaan, toistaiseksi.”

Mainitse joku itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Miniteatterin ”Kotiin!”-näytelmä oli todella hieno ja ensimmäinen kunnon draama, missä sain olla mukana vuonna 2010. Sama näytelmä tehtiin muutama vuosi aiemminkin, mutta silloin en ollut mukana. Näytelmä kertoi Venäjän katulapsista, olin munkin roolissa. Ehdottoman tärkeä juttu roolina ja kokonaisuutenakin. Hakiessani Ryttylän Kansanopistoon esitin yhden monologin siitä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mulle teatterin taika ilmenee siinä hetkessä, kun kävelet ulos teatterista ja huomaamattasi oot viettänyt kaksi tuntia elämästäsi istumalla paikoillasi ja uskonut vahvasti johonkin, mitä ei ole oikeasti olemassa. Joka kerta näytelmän lopussa lavalta poistuessani haluaisin nähdä yleisön, tykkään katsoa ihmisten ilmeitä sillä hetkellä kun ovat lähdössä pois.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi vanhat tarinat. Tykkään hirveästi muinaisesta Roomasta, se on ”mun juttuni”. Oon lukenut siitä paljon ja katsonut dokkareita. Vanhat myytit, legendat ja jumalat inspiroi mua myös.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En mä enää. Aiemmin podin kyllä, mutta aloitettuani improamisen ja käytyäni workshopeissa tajusin, että mähän voin tehdä ihan mitä tahansa lavalla, ja mikä olisi pahinta mitä voisi oikeastaan tapahtua?”

Emppu otti itsestään kuvan 

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mulla oli joskus pitkäkin lista kaikenlaisia rutiineita joita tein, mutta sitten tajusin ettei niitä tarvitakaan. Huomasin tämän etenkin viimekesäisessä ”Elämä janottaa”-jutussa Kaupunginpuistossa, kaikki vaan hengaili siellä ennen esitystä. Nykyään mä ehkä 5min ennen esitystä teen muutaman hengitysharjoituksen, lämmitän mun puhe-elimeni ja käyn vähän läpi tulevia kohtauksia. Siltä pohjalta sitten uskallan kävellä näyttämölle.”

Onko sinulla niin, että esityspäivinä herätessäsi illan näytös on ensimmäisenä mielessä? ”Ei, mä voin tehdä päivällä kaikkea muuta ja sitten vaan kävelen teatterille. Siellä kaikki tulee mieleen kyllä ja se, että kohta taas mennään. Oon niin monessa esityksessä vuosien varrella ollut jo mukana, ja se ei ole enää niin erikoista, että sitä pitäisi jotenkin jännittää, jos illalla on esitys. Uskon, että on olemassa sellaisiakin ihmisiä, joita jännittää esitykset aina. Mulle esityksen alku on vähän rutinoitunut, mutta onneksi itse esitys ei. Se ei saa ikinä rutinoitua. Tääkin on tullut varmaan impron kautta, missä ei voi suunnitella etukäteen yhtään mitään. Hamletissakin jokainen näytös on erilainen, kun reagoin eri tavalla vastanäyttelijöitteni mikroimpulsseihin, jotka muuttuvat. Siten esitys tuntuu aidolta katsojastakin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus tai muu sählinki. ”Tää tapahtui Kotiin-näytelmän loppukohtauksessa, jossa pieni poika ja Venka-munkki ovat lähdössä pois kaupungista, tarkoituksenaan mennä ensin luostariin ja sieltä pitkin maailmaa. Dramaattinen kohtaus, jossa Venka tarjoaa pojalle pientä patonginpalaa, joka hänellä kassissaan on. ”Ota tästä. Toivottavasti se auttaa nälkääsi. Minun ei tarvitse syödä.” Siellä kassissa olikin sillä kerralla kokonainen patonki! Se oli unohdettu leikata. Ojensin sitä ja mua alkoi naurattaa ihan kauheasti. Naurettiin varmaan kaksi minuuttia putkeen. Tässäpä sulle pikkunälkään! Yleisöä ei tainnut paljoa naurattaa, en ole varma. Menin äkkiä pois lavalta.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tääkin liittyy Kotiin-näytelmään, mulla on paljon hyviä muistoja siitä. Oltiin harjoittelemassa yhtä kohtausta, missä kaikki juopottelee. Joku oli sillä kertaa tekemässä tekniikkapuolta ja laittoi oman kännykkänsä kajareihin kiinni, ja sieltä tuli dubsteppiä. Myllyniemen Marja käveli sisään ja ihmetteli, että mitäs tää musiikki oikein on, ja että se pitää saada kohtaukseen mukaan. Tehtiinkin siitä kunnon bailukohtaus. Esityksen jälkeen Marja oli sitä mieltä, että otetaankin se pois. Ei se toiminutkaan. Tää muisto on hyvä osoitus siitä, että esitys voi muuttua koko ajan.”

Tulevia rooleja? ”Varmaksi en osaa sanoa mitään, mutta olen hakemassa Billy Elliottiin Työvikseen mukaan ja Hämeenlinnan teatterin ”Naisia hermoromahduksen partaalla”-juttuun myös. Keskiaikamarkkinoille on kesällä tulossa kirjoittamani Kalevala-aiheinen proggis, jossa teen jonkun roolin ja syksyllä esitän Teatteribarrikadin jutussa juoppoa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon maailman huonoin imitoinnissa, aksenteissa ja murteissa!”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä haluaisin ehdottomasti olla Sherlock Holmes! Hänellä on tosi jännittävä elämä.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin Batman-tyyppinen hahmo, jolla ei olisi mitään supervoimaa. Oveluudella kikkailen kaikki jutut ja rakentelen laitteita, joilla voitan kaikki, vaikka olisin alakynnessä ensin. Mun nimi olisi Temppu-Emppu. Tuosta pitää tehdä trademark! Temppu-Emppu!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit kenties eri tavalla kuin nyt? ”Seksiä pitäisi varmaan jotenkin harrastaa. Haluaisin kokeilla saada flunssan. Pitäisi päästä kokeilemaan erilaisia rintsikoita, eli mikä se juttu niissä oikein on. Juoksemista pitäisi kokeilla myös. Haluaisin myös käydä jossain oikein isossa baarissa perjantai-iltana, olisi kiintoisaa nähdä se kulttuuri naisen näkökulmasta. Jos saisin päättää, millaisena naisena heräisin, haluaisin olla raskaana. Se jos mikä olisi mielenkiintoista!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tietokoneen nettiyhteyden kera ja herättyäni alkaisin pelata shakkia. Ruuaksi ottaisin maksalaatikkoa, rusinoiden kera tietysti. Se on mun suurta herkkuani, voisin syödä sitä vaikka joka päivä. Juomaksi pitäisi olla kylmää kevytmaitoa. Kuntosalivehkeet pitäisi olla myös. Ja bouldering-seinä! Uima-allas! Höyry-ja savusauna. Ja oma kirjasto. Enhän mä saisi siellä nukuttua ollenkaan. IMAX-elokuvateatteri vielä. Ai nyt menee jo liiallisuuksiin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin puumajan, joka olisi valtavassa koivussa vaikkapa 50 metrin korkeudella. Kukaan ei näkisi sinne mitään. Se voisi sijaita vaikkapa tuolla Myllymäen rinteessä. Siellä olisi iso pöytä, kynttilöitä ja kaikki seinät olisivat täynnä kirjoja. Se olisi mun lukumajani. Siellä olisi myös kaukoputki, jolla voisin tarkkailla ympäristöä ja moottoritien liikennettä. Majaan olisi tosi hankala päästä, ja kun vihdoin olisi päässyt ylös, ei heti jaksaisi mennä takaisin alas, eli olisi hirveen iso motivaatio alkaa lukea!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin katsomaan muinaisen Rooman senaatin väittelyitä ja oikeudenkäyntejä. Ne oli kaikki julkisia tapahtumia, joita kansa kokoontui seuraamaan. Siellä ei voinut passiivisena osallistua, vaan oli oltava intohimoa. Poliitikot olivat sotilaita ja valtavan hyviä puhujia, jotka pystyivät kontrolloimaan massoja ja puhumaan väkeä omalla puolelleen. Äärimmäisen kiinnostavaa!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Mun elämäni ei ole mitenkään dramaattista enkä tiedä, saisiko siitä mitenkään hienoa esitystä aikaan. Esitys olisi toisaalta pirteä ja hauska, toisaalta hirveän masentava. Voisin järjestää koe-esiintymiset mun rooliini! Tällä hetkellä en tiedä ketään, jonka osaisin tuosta noin valita esittämään mua. Ehkä Johnny Depp voisi tulla.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on ollut kaikkein huonoin teatteriesitys, mitä olet koskaan nähnyt?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen äkkiä takaisin töihin. Ruokatuntini on päättynyt jo varmaan 20min sitten...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Mulvero
Mistä sanasta pidät vähiten? - Gluttony
Mikä sytyttää sinut? - Tuli
Mikä sammuttaa intohimosi? - Masentavat ihmiset
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - (päästää oudon äänen, joka on sekoitus öötä ja eetä)
Mitä ääntä inhoat? - (päästää saman äänen mutta hieman muuntaen ja päälle naurua)
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laskuvarjohyppääjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Strippari
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, tuolla on Xbox!

Miniteatterin Hamlet vielä muutamana sunnuntaina, lisätietoja tästä linkistä!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Äidin rakkaus / Kansallisteatteri

Äidin rakkaus / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 15.3. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marko Järvikallas
Ohjaus Liisa Mustonen
Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Ilkka Niskanen
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Kristiina Halttu, Markus Järvenpää ja Eero Aho

 Omapohja ja psykologinen trilleri on sellainen yhdistelmä, että meikäläisellä heräsi mielenkiinto välittömästi tämän näytelmän julkistuksen jälkeen, ja kiinnostus kasvoi vielä lisää kun kävi ilmi, että suuresti fanittamani Eero Ahokin olisi näyttelijäporukassa mukana. Kävi kyllä mielessä, että pitääköhän ottaa varmuuden vuoksi vaihtokalsarit matkaan mukaan, jos meno äityy liian jännäksi...

Äiti (Kristiina Halttu) ja poika (Markus Järvenpää) 

 Katsomo oli tällä kertaa jaettu kahteen osaan ja näyttämö sijaitsi puoliskojen keskellä. Minä torppasin itseni eturiviin, kaiketi ollakseni paremmin tapahtumien ytimessä. Myöhemmin tämä osoittautui toisaalta hyväksi, toisaalta huonoksi ideaksi...

 Alussa on romantiikkaa ilmassa. Saara (Kristiina Halttu) ja Tapani (Eero Aho) istuvat pöydän ääressä ja tuijottelevat toisiaan silmiin, kädet hamuavat pöydän yli koskettamaan. Alku vaikuttaa hyvin onnelliselta. Siinä kaksi rakastunutta aikuista ihmistä suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, kenties jopa saman katon alla asumista. Jokin kuitenkin mättää. Saaralla on aikuinen poika Julius (Markus Järvenpää) ja Tapani vihjailee outoja äidin ja pojan liiankin läheisestä suhteesta. Tunnelma on pilalla alta aikayksikön. Saara ei halua kuulla minkäänlaisia vihjailuja Juliuksen suhteen ja piste.

 Tunnelma vaihtuu painostavaksi ja itselläkin hiipii ajatus mieleen, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein meinataan. Kotosalla Julius on löytänyt kylppäristä kertakäyttöpartahöylän ja kärttää mutsiltaan syytä moiseen. Saara turvautuu valkoiseen valheeseen, ja sekös saa pojan kyselemään hiukan omituisia asioita. Minua hyytää. Sitä paitsi Juliuksella on tarvittaessa aika veemäinen ja pirullinen katse. Huh sentään! Enpä olisi tuon katseen alla mielelläni samassa tilassa yksin!


 Jottei nyt ihan spoilaisi tulevia katsojia, sanon vain sen että apua miten intensiivinen meininki näytelmässä onkaan! Muutaman kerran jutut saivat minut nyrpistämään nenääni puistatuksesta ja omissa aatoksissani menin aika pahasti asioiden edellekin, kun mietin seuraavaa käännettä, jota ei sitten onneksi tullutkaan. Ovelasti saadaan katsoja koukuttumaan kyllä! Mustasukkaisuus siellä nostaa päätää aika rajusti ja läheisriippuvuus saa ihmisen toimimaan kummallisella tavalla. Pari kertaa minut saatiin säikäytettyäkin oikein kunnolla, hyvä etten tällä kertaa huudahtanut "Jumalauta!" kuten kerran kävi Tampereella vastaavanlaisen psykologisen verkonpunonnan tiimellyksessä.

 "Päästä irti ja anna jo mennä", siinä kaiketi kiteytettynä tarinan opetus. Aika pienestä on lopulta kiinni, miten näillekin ihmisille käy... vai mitenköhän heille ylipäätään kävi? Loppu kun jäi tavallaan avoimeksi.

 Erityisesti plussaa kuumottavasta äänimaailmasta (ja piinaava hiljaisuus, se se muuten on painostavaa!) ja väliajattomuudesta, ei tämmöistä meininkiä missään tapauksessa olisi sopinutkaan katkaista kesken kaiken. Jännää oli se, että Eero Aho ei ollut tällä kerralla se päällekäyvin ja niskakarvoja nostattavin hahmo (minulla on jotain 8-pallo -leffaan liittyviä traumoja kaiketi) - kyllä äiti/poika-combo tarjosi sellaista kyytiä että! En kuitenkaan suosittele näytelmää ihan herkimmille katsojille, sillä vilkkuvat valot, VERI ja liian lennokas mielikuvitus kipukynnykseen liittyen saattavat tehdä tepposet.

Tässäpä uusi isähahmo taloon!? 

 Tämmöistä tahdon lisää! Tahdon, että katsomossa on hiukan ja vähän enemmänkin epämukava olo paikoitellen.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Peer Gynt / Ryhmäteatteri

Peer Gynt / Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Ensi-ilta 3.2. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäinen teksti Henrik Ibsen
Ohjaus ja sovitus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografi Panu Varstala
Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa : Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen

 "Tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi"

 Peer Gynt kuuluu niihin näytelmiin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä mutta jotka syystä tai toisesta ovat olleet vielä näkemättä. Onneksi Ryhmäteatteri tarttui Ibsenin klassikkoteokseen osana 50v-juhlaohjelmistoaan keväällä ja näin minäkin pääsin vihdoin "korkkaamaan" Peer Gyntin. Tietämyksestäni kyseistä näytelmää kohtaan rajoittuu Edvard Griegin sävellyksiin mm. Vuorenpeikkojen tanssi ja Solveigin laulu, jotka onnistuin kuulemaan eräässä Tampereen Filharmonian konsertissa. Jotain kertoo sekin, että Hämeenlinnan bussiasemalla lähtökuopissa Helsinkiä kohti tapasin vanhan tutun ja kerroin, että olen menossa katsomaan Peer Gyntiä Helsinkiin. Hän vastasi, että "siitä onkin aikaa kun hän on sen nähnyt, varmaan joskus Aitoon Kirkastusjuhlilla viimeksi". Meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt puhutaan kahdesta eri asiasta. Peer Gynt kun on täysin eri asia kuin Peer Günt...

Äiti ja Peer Gynt (Minna Suuronen ja Santtu Karvonen) 

 Eturivistä löysin itselleni oivallisen paikan ja ehdin hetken mietiskellä lavalla yksinäisenä palavaa kynttilää ja ihastella lavastusta. Heti alusta alkaen minulla oli sisälläni vahva tunne siitä, että tämä on minun juttuni. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun olin hymy korvissa katsellut Peer Gyntin (Santtu Karvonen) railakasta menoa pitkin lavaa ja äitinsä (Minna Suuronen) pyöritystä niin fyysisesti kuin himpunverran liioitelluilla jutuillaankin. Miten äärimmäisen rakastettava hahmo onkaan Karvosen Peer! Niin ilmeikäs, vikkeläliikkeinen, jotenkin sydäntäpuristavan lapsenkaltainen ja utelias, mutta samalla niin hemmetin ärsyttävä rehvastelija ja uhoaja. Peer Gyntin menoa seuratessani itselläkin nousi hikikarpalot otsalle, ja moneen otteeseen teki mieleni nousta lavalle Peeriä halaamaan ja rutistamaan. Mielettömän sympaattinen hömelö, liikuttavakin.

 Valmiiksi oli siis jo positiivinen fiilis ja näytelmän edetessä se vielä nousi ja muutti muotoaan. Useampaan kertaan kävi mielessäni ajatus, että "Rakastan tätä! Tämä on juuri sellaista teatteria, mitä haluan nähdä!" Mitä kielellistä herkuttelua ja kikkailuakin, mukaan viljeltynä osuvia nykyaikaisia ilmaisuja. Miten maagisesti koko näyttämökuva muuttui hillityillä videoilla, äänillä, valoilla ja savuilla, ja hetkessä oltiin ihan toisaalla. Teatterin taikaa parhaimmillaan, ja sieluni kiittää.

Vuoren uumenissa 

 Nuori Peer siis elelee äitinsä kanssa kahden, asuntovaunussa. Alkupuoliskolla lähdetään häihin mitä lie suunnitelmissa, ja mieleeni nousi väistämättä Nummisuutarit. Juhlissa onkin melkoinen meno päällänsä ja A-ha´n "Take on me" soi. Tietenkin, Norjassa kun ollaan. Peeriä ei juhlintaan mukaan päästetä, maineensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estä häntä iskemästä silmiään viehättävään Solveigiin (Laura Halonen) , joka lämpeneekin lähentely-yrityksille ja pienoinen lemmentarina on valmis. No, kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin onnellisissa saduissa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ... ja sen pituinen se". Solveig-nuorikko jää yhteiseen kotiin odottamaan, ja jonkun ihmeen syyn takia Peer lähtee seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Voi minkä teki! Vuorenpeikkojen tanssi äityy kohtalaisen roisiksi menoksi, kun Peer vuoren sisällä panee paksuksi hurjan peikkotytön (Usva Kärnä). Jestas mitä hahmoja!

 Nimiroolin lisäksi näytelmä on totisesti täynnä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja. Välillä on niin, että päärooli vie ja muut vikisee, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Erityisesti mieleeni jäivät Robin Svartströmin nahkahousutyyppi (nahkabyysat toimii aina), jo mainitsemani Usva Kärnän punatukkainen rietas vuorenasukki. Kuteet ja koko olemus vaihtuivat välillä niin tiuhaan tahtiin, että välillä en ollut ihan varma kuka missäkin hahmossa lavalla teutaroi ja joskus mietin, että miten tuokin jo ehti noin nopeasti takaisin täysin uudessa lookissa. Ei voinut muuta kuin ihastella ja hämmästellä. Kaikista lumoavimpia ja maagisia olivat tämän tästä Peer Gyntin eteen ja sivuille kuin tyhjästä ilmestyneet sarvipäiset Kierot, jotka sanattomina ja kehonkielellään estivät Peerin etenemisen tiettyyn suuntaan. Rakastin niitä hahmoja, voi että mikä keksintö ne etujalat! Erityisen hienoa oli nähdä kaksikko Laura Halonen ja Ville Mäkinen vaihteeksi ihan toisentyyppisissä rooleissa, missä olin aiemmin heidät nähnyt. (Lauraa olen nähnyt Meriteatterin jutuissa ja Villeä lähinnä musikaaleissa ja Täpäräteatterissa improamassa.)

Katsokaa nyt näitä! 

 Väliajan jälkeen olin itse tarinassa suloisesti sekaisin ja pihalla, kun Peerin matka pyörähti luksusjahdin, aavikon, beduiinileirin, mielisairaalan ja merimiesten kautta takaisin kotisatamaan. Eipä tuo haitannut, antaa mennä vaan kun meinataan. Vaan mahtoiko Solveig siellä vielä kotosalla odottaa?

Äiti ja Solveig (Minna Suuronen ja Laura Halonen) 

 Tämä Peer Gynt lumosi ja sai minut liikuttumaan minut musiikillaan, kielellään, visuaalisella tykityksellään ja näyttelijäsuorituksillaan kautta linjan. Lähes täydellinen teatterielämys ja -kokemus. Kiitos Ryhmäteatteri ja pitkää ikää!

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Haastattelussa Sami Hokkanen

 Sami Hokkasen tapasin päiväkahvien merkeissä Ravintola Da Vincissä Helsingin Hakaniemessä maaliskuun alussa 2017.

Vuonna 1972 syntynyt Sami on horoskooppimerkiltään kauris. ”Oon koko lapsuuteni elänyt Heinolassa, vuonna ´91 muutin Helsinkiin. Kyllä tässä on jo sen verran helsinkiläistytty, että voin sanoa Helsinkiä toiseksi kotikaupungikseni. Muualla en ole asunut kuin ihan pistokeikkoja.”

Mitä harrastat? ”Urheilu pitää mut jotenkin tasapainossa. Lainelautailu on mun intohimoni ja tämänhetkinen ykkösharrastukseni. Oon pelannut jääkiekkoa ja muitakin palloilulajeja, jotain jopa kilpatasolla, mutta vuodesta 2010 alkaen oon yrittänyt vaan surffata mahdollisimman paljon.
Aloitin jo 2001. Erään railakkaan ja sateisen kesäteatteriproggiksen päälle päätin, että nyt on saatava aurinkoa ja liikuntaa. Kaverini oli tullut juuri Ranskasta ja tuonut mukanaan lainelaudan. Pyysin sitä lainaksi ja kolme kesää vierähtikin sitten Portugalin, Ranskan ja Espanjan rannikoilla. Pakettiautossa asuttiin nollabudjetilla. Sitten tulikin tosi pitkä paussi, mutta 2010 olin Helsingin Kaupunginteatterista virkavapaalla ja sain kimmokkeen aloittaa uudelleen. Portugalista on tullut mulle tosi tärkeä paikka. Siellä unohtuu työkiireet ja stressit. Surffaus on kyl hienointa, mitä oon elämässäni kokenut!” Sami myhäilee.

Sami (c) Tom Röllich 

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Ns. bändi-instrumentit mä osaan välttävästi (kitara, basso, rummut). Teatterilavalla on tullut soitettua myös. Kirkassa soitan Sammy Babitzinin roolissa kitaraa. Vuonna 2009 tehtiin Helsingin Kaupunginteatterissa ”Viimeinen valssi”, näyttelin siinä eestiläistä lähihoitaja Valloa. Siihen sain tehdä roolihenkilölleni biisin ja siinä soitin sit samalla. Hauskaa oli tehdä biisi eestiksi, kun ei sanaakaan osannut kieltä. Lahden Kansanopistoa kävin 1997 ja siellä aloitin opettelun kun tehtiin ”Olviretki”. Kymmenkunta biisiä siinä oli ja paljon soitettavaa.”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi? ”Mä uskoisin, että hetkessä oleminen ja vastanäyttelijän seuraaminen ja hänen kanssaan toimiminen. Tykkään harjoitusprosessista äärettömän paljon, se on mulle tämän työn suola. Mä tykkään tutkia ja kokeilla. ”Voisko tää mennä näin?” Lavalla ollessani haluaisin olla mahdollisimman auki ja valmiina sille mitä se toinen syöttää. On siinä tyhjäpäämeiningissä riskinsä ja suusta tulee välillä jotain ihan muuta kuin pitäis, mutta aina niistä on selvitty.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia? ”Mä huudan yleensä, että ”Meill´ on jatkot!” mutta loppupelissä harvoin on ollut. Yleensä on päädytty aina jonnekin ihan toisaalle. Tuo muodostui aikoinaan vähän vitsiksikin, silloin kun tuli vielä ravintoloissa notkuttua. Nyt se on jäänyt vähemmälle.”

Käytkö karaokea laulamassa? ”Silloin tällöin. Sitä hetkeä odotan, että saisin laulettua ”Stairway To Heavenin” lopun alkuperäisestä sävellajista. Tuo ei oo sillä tavalla bravuurini, koska se ei vaan mene, mutta ehkä joku päivä. Hieno biisi ja mulle lapsuudestani asti tärkeä kappale. Joskus on sit hauska vetää ”Moottoritie on kuuma” tai Rage Against The Machinea, ja välillä kokeilla jotain biisiä, mistä ei muista yhtään mitään.”

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Oon vissiin ymmärtääkseni aika kärsivällinen ihminen, mutta sit kuitenkin harmittaa ne hetket, kun se pinna palaa. Voi kun osais ihan loputtomiin vaan kääntää asiat niin, että näkis ne hetkien positiiviset puolet eikä menis se maltti.”

(c) Tom Röllich 

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Peter Engkvistin kanssa tehtiin neljän vuoden aikana kaksi proggista Helsingin Kaupunginteatterille. Ns. tyhjän lavan näyttelemisen haltuunotto oli haastavaa. Parhaimmillaan sai veivata kolmen hahmon välistä dialogia näytellen ne kaikki. Nautin siitä ihan suunnattoman paljon, mutta joo alku oli haasteellista. Onneksi on Peterin kaltaisia ohjaajia maailmassa. Peter Engkvist on siis Tukholmassa sijaitsevan Teater Peron toinen perustaja ja pohjoismaisen lastenteatterin yksi vaikuttavimmista tekijöistä. Yksi haave on, että sais Peteriltä saamiani oppeja vielä jakaa eteen päin ja että voisin tehdä sen tyylistä teatteria ohjaajan tontilta käsin.”

”Musiikillisesti Evita-musikaalin Che´n rooli oli iso haaste. On tää kyllä siitä mieletön ja hieno ammatti, että haasteet ei lopu kesken. Olin Helsingin Kaupunginteatterissa 11 vuotta ja eteen tuli kyllä monenlaista roolia niiden vuosien aikana, sain tehdä kaikenlaista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan lähisuvussa ei tietääkseni ole näyttämötaiteen parissa työskenteleviä, mutta mä luulen, että kai kaikki Hokkaset on jotenkin sukua toisilleen, että terveisiä vaan ohjaaja Sakari Hokkaselle.”

Milloin sinä kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Vuonna 1996 lauloin bändissä ja me ilmoitettiin meidän kitaristi vitsillä nuorison taidetapahtumaan. Kävi sit niin, että kitaristi oli ilmoittanut meidät messiin ja tokas, että ”ens lauantaina ois sit teatteriveto Forumissa.” Siellä me sit sekoiltiin lakanat päällä pitkin Forumin kauppakeskusta. Rullaportaissa joku tuli sit nykimään mua lakanasta ja kysyi, että kiinnostaisiko teatteri. Mä luulen, että se tyyppi oli ehkä siitä taidetapahtuman raadista. Se antoi mulle puhelinnumerot Kellariteatteriin, Ylioppilasteatteriin ja TeaKiin. Näin eksyin teatterin pariin ja tuli käytyä kaikki lapussa olleet paikat läpi. Kiitos hänelle, kuka olikaan. ´99 mä pääsin TeaKiin ja ajan puutteen takia ne bändihommat vaan sit jäi.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mielen vika. Todella moni taisi kirjoittaa eräänlaisen purun opiskeluajastaan ja siitä mihin prosessiin se kouluaika ajaa ja siitä mäkin kirjoitin. Pohdiskelua, päiväkirjamerkintöjä ja oman taiteilijuuden alkutaipaleen analyysiä. Mulle hienointa TeaKissa oli koulutuksen kautta itseensä tutustuminen. Mähän olin aika vanha päästessäni kouluun, mutta ei siellä sillä iällä ole merkitystä, ryhmänä mennään ja saman henkisen myllyn siellä jokainen käy läpi. Ei ollut helppoa aikaa ja onhan tää edelleen välillä rankkaa hommaa. Kaikilla ja mullakin oli kouluaikana niitä odotuksia, mielikuvia ja haaveita siitä, millaiseksi näyttelijäksi halusin tulla ja joo, kyllähän siinä piilee riskit, että menee vaan sen oman navan tuijotteluksi. Ja kun loppupeleissä teatterissahan on kyse siitä, että olisi kiinnostuneempi vastanäyttelijästä kuin itsestään. No mutta kaiken oppii, viimeistään kantapään kautta jos vaan jatkaa."

”Oon käynyt jonkinverran opettamassa näyttelijäntyötä. Tai en varsinaisesti opeta, vaan yhdessä pohditaan asioita, tutkitaan tilanteita ja puretaan tekemistä osiin niin, että se ydin löytyy. Hyvä yleisohje mihin turvaan on se, että jos kohtaus ei aukea niin alkaa vaan puhtaasti keskittymään siihen vastanäyttelijään.”

Kirka ja Sammy Babitzin (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Onko sinulla ollut missään vaiheessa mielessäsi vaihtoehtoa B, eli mitäpä jos olisit jollain ihan muulla alalla? ”Ei oikeastaan ole. Pelkkä näytteleminen ei ole ihan mun juttuni ja sen takia ryhdyin ohjaamaan. Huomaan, että aina välillä syntyy tarve rakentaa isompaa kokonaisuutta ja kertoa tarinaa sen kautta. Koen sen hyväksi, että välillä voin olla näyttämöllä ja välillä taas saan ohjata. Haaveita on ja toivottavasti parin vuoden sisällä pääsisi toteuttamaan itseään vieläkin monimuotoisemmin.”

Jännästi kiersit nyt seuraavan kysymykseni, eli miksi olet näyttelijä? ”Niin. Kyllä mä koen olevani näyttelijä, mutta hyvin usein nykyään esittelen olevani ohjaaja-näyttelijä. Arkipäivät täyttää usein näytelmien lukeminen ja seuraavan jutun löytäminen ottaa aina aikaa. On kyllä tosi kiehtovaa kun löytää sen tarinan ytimen, aukeaa että mikä siinä kiehtoo ja sit kun tajuaa, että hei tämän tarinan mä haluan kertoa niin silloin näytelmä vasta imaiseekin mukaansa. Näytellessä mä en näitä kiksejä saa, mutta kai mä näyttelen koska se on yksi tärkeä osa-alue tätä mitä mä haluan tehdä, mä haluan kertoa tarinoita.”

Tästä lähti sitten pieni keskustelu erilaisista tavoista tehdä teatteria ja mentiin lennossa aiheesta toiseen. ”Kaikkihan me halutaan yllättyä ja ihastua, niin katsomon puolella kuin näyttämölläkin. Mun mielestäni teatterikenttä on aukeamassa, uskalletaan tehdä rohkeammin, ja sitä kautta näyttämötaidetta tarjotaan monimuotoisemmin. Tää on mahtavaa ja selkeästi tässä on meneillään jonkinlainen sukupolvenvaihdos. Elämme mielenkiintoisia muutoksen aikoja, äärimmäisen kiehtovaa! Tähän muutokseen haluan omankin korteni kantaa kekoon”, intoilee Sami.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Niitä on paljon… Aina tilanteesta riippuen niitä nousee mieleeni, usein kun ei saa ratkaistua jotain, joten onneksi niitä vinkkejä on matkan varrella saanut. Voi voi, otetaas kahvia tähän väliin. Hauska ja hyvin käytännöllinen oppi tuli Vierikon Vesalta. Hän piti meille yhden kurssin TeaKissa juuri ennen valmistumistamme. Vesalta tuli ”Näyttele aina mahdollisimman lähellä tuolia, koska usein kollegat tykkää analysoida pitkään”. Oli tälle toinenkin pointti, mut siitä myöhemmin.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Ehdottomasti täytyy mainita Rauno Ahonen, joka on järisyttävän kova! Hän on äärimmäisen hyvä vastanäyttelijä, jäätävä tekniikka, kykenee kannattelemaan hienovaraisesti kohtausta ja jotenkin aina elää satasella sitä hetkeä. Kaiken lisäksi karismaattinen ja sielukas replikoija. Rauno on kova! Sit nuorempana ”fanitin” jääkiekkoilija Steve MacDonaldia, hän saapui Kanadasta Heinolaan ja kaukalossa tapahtui aina kun se oli jäällä. Hauskaa on se, että nykyään olemme ystäviäkin."

"Musta on yleensä vaan hienoa jäädä ihastelemaan ja seuraamaan tyyppejä, jotka silminnähden nauttivat siitä mitä tekevät, oli se sitten katutaiteilua tai mitä tahansa. Väitän, että me kaikki ollaan poikkeuksellisia, jos vaan intohimoa löytyy omaan tekemiseensä. Näyttämöllä voi hukata joskus pitkäksikin aikaa uskon omaan poikkeuksellisuutensa, epävarmuus iskee tai usein se on kyllä niin, että ei vaan ole selvitetty kunnolla mitä ollaan tekemässä ja sit alkaa syyttää itseään kun homma ei aukea. Mulla oli yhdessä vaiheessa kyl usko hukassa, mutta hei, surffaus autto siihen. No, vaikka vitsillä heitin, niin siinä on paljon tottakin.”

”Viimeiset viisi vuotta ollut parasta aikaa siinä mielessä, että olen freelancerina saanut tehdä töitä erilaisten työryhmien kanssa ja tutustua uusiin eri alojen ihmisiin. Se on hyvin hedelmällistä. Oon löytänyt itsestäni tosi paljon uutta ja uskon kehittyneenikin monella tavalla.”

Sielukas Sammy (c) Tapio Vanhatalo 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Savonlinnan Oopperajuhlilla, Heinolan Kesäteatterissa, Riihimäen Teatterissa, Varkauden Teatterissa … ja sitten oli Hämeenlinnassa se yksi kesäteatteri, jossa tehtiin sisäpihalla Muskettisotureita. Se oli just se Teatterikoulun aikana tehty kesäteatteri, jolloin satoi koko ajan vettä! Ai säkin olet sen nähnyt! Wau! Hahhah!”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Muskettisoturit rock-komedian ohjaus, lavastus ja sovitus 2011 Peacock Teatterissa Lintsillä on ollut mun työelämäni isoin käännekohta. Ai sä olit sitäkin katsomassa, mahtavaa! Se oli mun esikoisohjaukseni enkä millään tavalla väittänyt osaavani silloin mitään, mutta halusin kokeilla. Se oli iso produktio ja prosessi ei ollut missään tapauksessa helppo. Mä oon ikuisesti kiitollinen koko tekijäjengille siitä, että lähtivät messiin ja hieno juttu tuli! Se myytiin musiikkiteatterina, mutta mulle se oli mustaa komediaa. Jokaisella roolihahmolla oli vahva suhde menetettyyn rakkauteen. Surullinen tarina siitä, miten syvältä rakkaimpansa menettäminen kolhii meitä, miten se meihin vaikuttaa ja kun siitä tehdään komediaa ja jengi nauraa, niin sit ollaan asian äärellä. Riemastuttavaa oli sekin, että sain alkuperäistekstin kirjoittajalta Alexander Mörk-Eidemilta luvan tehdä teokselle käytännössä mitä vain. Se oli mitä ihanin tapa aloittaa ja opetella dramatisointia sekä ohjaamista. Ikimuistoinen reissu ja ikimuistoinen cast! Puolitoista vuotta kerättiin porukkaa mukaan mm. Tampereelta, Helsingistä ja Turusta yhdessä Pusan Villen ja Torniaisen Kallen kanssa. Yksi tärkeä tavoite oli saada isät ja pojat yhdessä teatteriin, ja kun tän näki et niitä isiä ja poikia todellakin tulee sinne Peacockiin ja vielä bändipaidat päällä niin oli se mahtavaa!” muistelee Sami ja muisteluksi meni sitten enemmänkin tämän proggiksen kohdalla...

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Se olis varmaankin James Dean! En tiedä miksi hän nyt pyörii mun päässäni. Hänessä oli jotain… kummallista. Häntä muuten fanitin aikoinaan! Mulla oli jossain vaiheessa sen julisteitakin seinillä paljon ja niitä on varmaan tallella vieläkin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Kaisa Helan kanssa haluaisin laulaa ”You and I”, en edes muista kenen biisi se alunperin on, mutta TeaKissa treenattiin sitä ja jälkeenpäin ollaan naurettu monet kerrat näille meidän treeneille. Se on muuten vielä esittämättä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määrittää? ”Se hetki kun kesken esitystä teatterisali on pienen hetken täysin hiljainen. Silloin ollaan tarinankerronnan ytimessä. Nekin on hienoja hetkiä kun jengi nauraa, mutta ne hetket, kun kaikki pysähtyy, niissä on jotain aitoa. Kirkassakin on paljon kohtauksia, joita on tosi mahtava näytellä. Se on veljestarina ja siellä on muutamat kerrat tullut tämmönen hiljainen hetki veljesten kohtauksessa. Ehkä teatterissa ei ole mitään sen kummempaa taikaa muuta kuin se yhdessäolo ja että kuullaan tarinoita ja se jakaminen synnyttää sit jotain, ehkä se vaan on niin! Kaveripiireissäkin on parhaita iltoja ne, kun tarinoidaan. Tarinat on vahva osa meitä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Inspiroidun ihmisistä, joilla on uteliaisuus uusia asioita kohtaan ja uskallus sekä rohkeus kokeilla jotain uutta. Se vie mut pois omalta mukavuusalueelta, silloin löytyy aina jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä toisella tavalla. Samalla joudumme turvautumaan toinen toisiimme ja taas syntyy hetkiä, joista voi syntyä niitä uusia tarinoita. Niin se menee!”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En, tai no, kaikkihan me sitä jollain tasolla koetaan. Kuten äsken sanoin, mä rakastan sitä hetkeä kun joutuu menemään epämukavuusalueelleen. Kun jäin Helsingin Kaupunginteatterista freeksi, mulla meni monta vuotta niin, että tein vain paikkauksia enkä ollut varsinaisessa harjoitusprosessissa mukana. Tykkäsin siitä ja jotenkin taloudellisestikin pärjäs kun paikkausreissut venyi välillä kuukaudesta puoleen vuoteen."

"Rakastan niitä hetkiä kun ei ole ihan varma siitä, mitä tässä nyt tapahtuu. Silloin läsnä on jotain todellista ja aitoa. Nyt tuli mieleen, kun tehtiin HKT:llä pienellä näyttämöllä Pentti Saarikoskesta draamaa ja yhtäkkiä nollaan tuli suuren näyttämön järjestäjä ja kysyi, että montas kohtausta mulla on vielä jäljellä. No olihan niitä kun ykköspuoliskon alkua vasta mentiin. ”No, käy tekeen vielä seuraava ja sitten lähdet mun mukaani suurelle.” Sitten juostiin teatterin läpi, heittelin vauhdissa vaatteita pois, teipillä mikki otsaan, toiset vaatteet ja eikun tekemään Miss Saigonia! Olin keväällä tehnyt kerran sen roolin, johon mua tarvittiin ja oli suunniteltu, että lokakuusta alkaisin tehdä sitä vakkariin, mutta nyt siis mentiin elokuuta enkä mä ollut kesän aikana rooliin valmistautunut mitenkään. Kesken esityksen lavalle ja iso rooli vielä. Tavallaan ihan kauheaa ja samalla todella kiehtovaa.”

”Hämeenlinnan Teatterin ”Humisevaan harjuun” hyppäsin mukaan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siinä ehdin mukaan muutamiin harjoituksiin ennen ensimmäistä ennakkoa. Hienoja muistoja sieltäkin."

… ja taas lähdettiin muisteluosastolle joksikin aikaa. ”Otetaas taas lisää kahvia ja mennään seuraavaan kysymykseen”, nauraa Sami.

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." (c) Tapio Vanhatalo 

 Onko sinulle jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mä oon vähän rauhaton ja kaiketi jollain tavalla keskittymishäiriöinenkin kaveri. Kirkassa oon nyt yrittänyt vähän rauhoittua niin, että istun silmät kiinni polvillani puolisen minuuttia, joskus parikin minuuttia, ja yritän lopettaa kaikenlaisen sähläämisen. Joskus se toimii, heh. Jollain tavalla yritän keskittyä ja mennä vähän syrjempään. Oon kyllä huomannut nyt sen, että parhaat esitykset Kirkassa on olleet silloin, kun oon jättänyt tuon tekemättä kokonaan. Taidan jättää sen pois…”

Oletko taikauskoinen? ”Oon huomannut sen, että roikun tietyissä ajatuksissa kun ensi-ilta lähestyy, saan niistä varmaankin jotain turvaa. Kyllä mä sitten uskallan jättää kaikenlaisia rutiineja poiskin. Mieluiten mä tulisin kymmentä vaille teatterille ja sit mentäis ja tehtäis meiningillä. Tässä kun tovi vielä höpistään niin tän illan esityksen kanssa käykin niin. Mutta oon siis todella huono odottelemaan ja sit jos maski on aikaisin niin jää sitä luppoaikaa. Odottelu ei oo mun juttu. Onneks Kirka-esitykseen liittyy paljon sellaista valmistelevaa toimintaa, hommia jotka on vaan pakko hoitaa esim. kitaran viritys. Mulla on oltava jotain tekemistä tai muuten alan sählätä kaikkea. Mikä se kysymys olikaan... hahah!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No Katto-Kassisessa meni lentolaite jumiin ja jäin katonrajaan roikkumaan... Apua, mä en edes muista miten mut saatiin sieltä pois, mutta olo oli kun muurinmurtajapallolla, kun heiluin vaijereissa näyttämön poikki ees taas näyttämömiesten yrittäessä saada laitetta sen jumikohdan yli. Oli siinä varmaan katsojilla hämmästelemistä, et mitä ihmettä noi puuhaa, mutta esitystä ei keskeytetty. Sitten on niitä tapauksia, kun tekee samassa jutussa joka toinen ilta eri roolia. Päässä on tietty kahden eri roolin matskut ja kerran taas ajatus sit eksyi biisin mukana seuraamaan hetkeksi väärää roolia. Kuljin siellä kulisseissa ja tulin vaaterekille ja tais olla Ari-Matti Hedman kun sanoi mulle, että hetkinen, mehän ei koskaan kohdata tässä kohtaa juttua. Otin siinä peruukkia pois ja naureskelin Ari-Matille, että yli kakskyt esitystä tehty ja sä et muista missä mennään. Sillä samalla hetkellä kuulin iskun jolla mun olis pitänyt mennä näyttämölle ja en sitten ehtinyt enää. Läpilaulettu musajuttu ni se oli siinä. Ihan kauhee tilanne eikä siinä hetkessä sitten millään tavalla hauska!

Kerro joku hyvä muisto. ”Surffauksessa eka tuubi. Se ei kestänyt varmaan kuin sekunnin ja turpaan tuli samantien. Pään sisällä se hetki tarjosi kuitenkin mulle mielettömän elämyksen!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kyllä tää elämä kantaa!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Uskalla kysyä kun et tiedä tai ole varma! Kun uskaltaa kysyä, siitä tulee usein keskustelu ja siitä usein oppii jotain sellaista, mitä ei osannut kuvitellakaan.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Olkaa ihmiset kärsivällisiä mun kanssa, kun mä harvoin teen mitään ykkösellä oikein.”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä osaan. Mä tykkään napata ihmisten fysiikkaa ja käytän sitä usein lavalla. Sammyn roolia varten mä tein tosi paljon duunia, että sain sen fysiikasta kiinni. Kyllä mä työkavereista puheimitaatioitakin harrastan, mutta en sillä uraa lähtisi rakentamaan. Onneksi meillä on Tammisen Jarkko.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Obelix! Jos sillä on joku ongelma, se hoituu kädenkäänteessä, mutta ne toimintamallit ei ehkä oo kopioitavissa. Diggailen edelleen Asterix-sarjakuvaa, jossain vaiheessa keräilin kaikki ensipainoksetkin. Todella hyvin tehtyjä sarjakuvia joiden parissa on tullut vietettyä monia ilonhetkiä.”

Jos sinusta tehtäisi supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoima? ”Tän nimi olisi Sählä. En kyllä tiedä, pystyisinkö sillä supervoimalla mitään ratkaisemaan. Olisi todennäköisesti tilanne vielä pahemmin sekaisin mun saavuttua paikalle hahhah.”

Jos voisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Päiväkö vain? Yrittäisin varmaan käydä keskusteluja mahdollisimman monen miehen kanssa. Keskustelujen lomassa olisi mielenkiintoista kokeilla rakasteluakin. Semmoinen päivä! Upee päivä varmaankin!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin mukaan kaikki keskenjääneet kirjat, niitä on tosi paljon. Ruuaksi ottaisin jonkun hyvän thai-kokin valmistaman päivittäin vaihtuvan aterian ja punaviiniä. Voisin kyllä itsekin kokkailla, kerrankin kun olisi aikaa. Siellä olisi kaikki mahdolliset raaka-aineet saatavilla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sieltä olisi ikkuna merelle, muulla ei väliä. Avopuolisoni ottaisin mukaani.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä oon meinannut hukkua muutaman kerran – ja siis mut on kerran poimittu pohjasta. Mulla on hämäriä muistikuvia ja haluaisin tietää, että onko ne peräisin unesta vai onko niin oikeasti tapahtunut. Aika pelottavaa. Niistä hetkistä haluaisin tietää enemmän.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti musta komedia, jossa minua esittäisi Heikki Ranta! Heikki olisi varmasti loistava meikäläinen!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mitä sä tekisit, jos ei olisi teatteria?”

Tästähän lähti taas mielenkiintoinen keskustelu…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona tsekkaamassa, että jäikö kahvinkeitin päälle ja jos jäi, keitän ne kahvit uusiksi. Taidan leikata yhtä työn alla olevaa traileria hetken ja sitten suuntaan kohti Peacockia ja illan Kirka-esitystä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kärsimättömyys
Mikä sytyttää sinut? - Utelias luonne
Mikä sammuttaa intohimosi? - Luottamuspula
Suosikkikirosanasi? - Saatana
Mitä ääntä rakastat? - Aalto
Mitä ääntä inhoat? - Ambulanssi
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Moritz Rinke
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Arn-Henrik Blomqvist
Lavastus ja puvut Alisha Davidow
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Videosuunnittelu Matias Ojanen
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Jouko Klemettilä, Laura Alajääski, Ville Tiihonen ja Ursula Salo

 Viimeistä kertaa Pengerkadulla muuten! En tiedä minkälaiseen käyttöön paikka jää tämän kevään jälkeen, mutta HKT:n remontin valmistuttua syksyllä ei Kaupunginteatterin väkeä ainakaan salissa nähdä. No, minä en jää Pengerkadun näyttämöä juuri kaipaamaan, sillä sekin kuuluu sarjaan "epämukavia istumapaikkoja ja ahtautta". Ehdin siellä näkemään vain muutaman esityksenkin. Fiilis saattaisi olla toinen, jos olisin hurahtanut teatteriin 80-luvun Ryhmäteatterin aikoina.

Magdalena, Roman ja Sebastian 

 "Rakastetaan tietämättä mitään" on ollut kantaesityksensä jälkeen iso hitti ainakin Saksassa. Minun saksalaiset geenini olivat kyllä täysin kohmeessa tällä kertaa... Näytelmässä kaksi avioparia on päättänyt vaihtaa asuntoja joksikin aikaa töiden ja kadonneen inspiraationkin vuoksi. Minulla oli ennakkoon jonkinlainen mielikuva siitä, millaista menoa näytelmässä tulisi olemaan. Pieleen meni mielikuvat, kuten usein käy. Luulin, että asuntoja oikeasti vaihdetaan ja siinä sivussa vaihtuisi vaivihkaa vähän muutakin. Katin kontit! Vaihtohommia kyllä viritellään huolella, mutta Sebastianin (Jouko Klemettilä) ja Hannahin (Laura Alajääski) asunnossa pyöritään koko ajan. Roman (Ville Tiihonen) saa kyllä roudattua paikalle videotykkinsä ja vaimon pikajäädytyslaitteen (?) , mutta fyysisesti ei siirrytä yhtään mihinkään. Avaruudellisissa sfääreissä kyllä hienosti liikutaan yhdessä vaiheessa.

Ville Tiihonen ja Laura Alajääski ja nestemäistä typpeä

 Esityksen jälkeen en osannut sanoa seuralaiselleni juuta enkä jaata. Näyttelijät olivat mainioita ja hurmaavan outoja (etenkin Jouko Klemettilä ja Ursula Salon shampanjaa viehkosti siemaileva Romanin Magdalena-rouva) , mutta jotenkin minulla oli punainen lanka kadoksissa pahasti. Rakastetaan ymmärtämättä mitään. Näytelmän aikana katsomossa naurettiin kovastikin ja itse mietin, että mikä tässä nyt on noin hauskaa. Ville Tiihosen hahmo oli aika raivostuttavan ärsyttävä ja siinä mielessä juurikin loistava, ja Laura Alajääski nyt on ihastuttava oli rooli mikä hyvänsä, ja hänen roolihahmonsa vaikutti kaikista "normaaleimmalta" loppupeleissä.

Kuten usein käy, se punainen lanka löytyi sitten vasta parin päivän kuluttua. Ehkä. Ihmetellä täytyy, miten juuri nämä parit olivat omat puoliskonsa löytäneet! Eihän heillä ollut niin mitään yhteistä. Jutunaiheet ja kiinnostuksen kohteet olivat jotain aivan toisenlaista, ja tuntui että etenkin Magdalena oli vain välttämätön paha, jota piti roikuttaa mukana kaikkialla. Kaikki höpöttivät sitä omaa juttuaan, välittämättä siitä kuuliko tai kuunteliko kukaan. Ja sitten sielunkumppanuutta löytyykin ykskaks yllättävältä taholta.

 En tiedä. Kovasti halusin tykätä tästä enemmän, koska näyttelijöissä ei ollut mitään "vikaa", mutta minun kohdallani ei nyt oikein osunut maaliin. Ulrich-sanaa yritin itsekseni kyllä sitten lausua eri tyyleillä ihan kotonakin. Aviopuoliso ihmetteli, kuten usein ennenkin minun jutuilleni.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)