perjantai 17. helmikuuta 2017

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatteri

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henna-Maija Alitalo ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Ohjaus Ari Numminen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Koreografi Ari Numminen
Tekstit Lea Karmala
Musiikin sävellys Petri Tiainen
Laulujen sanat Jarkko Martikainen
Sovitus ja taustanauhat Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Naamiointi Liisa Sormunen

Rooleissa : Pekka Heikkinen, Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Anneli Ranta, Otto Rantanen ja Mikko Töyssy

Bändi : Antti Paranko, Lauri Malin ja William Suvanne/Roope Löflund

 Kotomaamme satavuotisjuhliin on teattereissa valittu ohjelmistoon niin Tuntematonta sotilasta kuin Niskavuortakin, Täällä Pohjantähden alla tietysti, Mielensäpahoittajaa ja Tom of Finlandiakin noin niin kuin esimerkeiksi. Hämeenlinnan Teatterin "Suomi sataa ja tuulee" -kantaesitys erottuu kyllä joukosta, etenkin jos huomaa musiikkipuolen takaa löytyvät YUP-bänditoverukset Jarkko Martikaisen ja Petri Tiaisen. Hämeenlinnan Teatteri on tällä esityksellä myös mukana Teatterimuseon kanssa järjestetyssä Teatterin ABC-pilottihankkeessa, jossa alueemme koululaisia opastetaan liki kädestä pitäen teatterin ihmemaailmaan. Ties vaikka siellä uusi sukupolvi teatterikärpäsen puraisemia jo olisi kasvamassa...


 Itseäni jännittää erityisellä tavalla aina nämä kantaesitykset, kun yhtään ei tiedä mitä sieltä tuleman pitää, mikä on toisaalta hyväkin. Eihän sitä muutenkaan tiedä, vaikka teksti olisi kuinka tuttu. Lopputulos on aina yllätys ja monen asian summa. Niin tälläkin kertaa.

 Jaahas, Sibelius-monumentti näemmä revitty auki ja lätkäisty eri puolille lavaa... vähän liian helppo ratkaisu. Aluksi Pekka Heikkinen rullasi kevyesti estradille ja esitteli itsensä kaikkien sotien veteraaniksi ja kertojahahmoksi. Tykästyin Pekan hahmoon ja läsnäoloon välittömästi, hänestä huokui tietynlainen rauha hyvin voimakkaasti. Esitys käynnistyi varsin vakuuttavasti ja railakkaasti Kalevalan alkutekstillä, lauluvoima toi mieleeni Värttinän ja tanssiaskelien poljento oli varsin messevää. Kiinnitin huomioni taidokkaisiin asuihin, joissa oli viitteitä kansallispuvuista ja "vanhoista ajoista" with a little twist. Jatkossa pääsimme sitten seuraamaan poliittista vääntöä pitkän pöydän ääressä ja Kalevala-tekstit jatkuivat Lemminkäisen äidin muodossa. Myönnettävä on että hitusen tylsistyin pitkien puheiden ääressä, tiivistämisen varaa kun olisi ollut reilusti. Minulla tuppaa ote herpaantumaan, jos tuntuu että olennaisin asia on jo mainittu ja tietty piste kun ylitetään, en jaksa keskittyä kuuntelemaan kunnolla vaan alan miettiä ihan muita juttuja. Toki niitäkin pitkähköjä monologeja on nähty, jossa intensiteetti on pitänyt otteessaan ihan loppuun asti ja saanut janoamaan lisääkin. Aina ei kuitenkaan osu ihan kohdalleen. Väliaika tulikin kiitolliseen paikkaan.

Maahanmuuttajien ilakointia 

 Toinen puolisko nousikin sitten ihan uusiin sfääreihin ja biiseinä kuultiin sellaisia helmiä, että morjens. Matti Leinon monityöläisen tilittämä "Camelia en osta" oli hemmetin osuva ja entäs sitten ihan oikeasta uutispätkästä napattu suljetun paperitehtaan pääluottamusmiehen rehellinen "Monet kovat kännit", josta Mikko Töyssy sai jälleen ansaitusti illan komeimmat aplodit. Taustalla vielä eteeriset naiset tanssimassa. Suomalaista naista ja suomalaista miestä ruodittiin molempia vielä erikseen. Ai että, Matti Leinon letkeitä lanteita oli ilo seurata ja muutenkin pidän kovasti hänen tavastaan liikkua ja ylipäätään olla lavalla. "Ennen oltiin vaan" pisti miettimään omaakin ruuduntuijotteluaikaansa, ja tulevaisuuden vanhainkodin näkymät olivat täysosuma. Lopun kruunasi tulevaisuuden mies vuodelta 2037 (Otto Rantanen), joka lakaisi varmoin ottein edelliset sotkut pois silmistä. Eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää!

 Esityksen aikana tuli huomattua se, että jotenkin naisten äänet soivat yksittäisinä liian kovina ja "metallisina" minun korviini, mutta kun nelikko lauloi yhdessä, kuulosti se upealta. Välillä tuli jopa Lapualaisooppera mieleeni, sen verran tymäkkää tavaraa korviini kantautui.

 Ihan erikseen täytyy jälleen mainita se asia, että Hämeenlinnan Teatterissa on eittämättä Suomen tyylikkäin bändi. Näyttivät mokomat pirun hyviltä jälleen ja soitto kulki kuin juna Hämeenlinnan ohi. Tätä bändiä ei totisesti piilotella mihinkään, vaan koko ajan olivat näkyvillä ja musisointi oli varsin monipuolista ja yllättävääkin. Tältä porukalta kaikki tyylilajit hoituvat, ja katsomossa voikin istua luottavaisin mielin. Antti Paranko-Lauri Malin-William Suvanne on laadun tae, aina.

Bändi ja Pekka 

 Olisin kaivannut ehkä enemmän huomioita siitä, mitä suomalaisuus tänä päivänä on. Lauluissa tuli monenlaista tarinaa kyllä. Käsiohjelma oli mukavaa luettavaa, oli kiintoisaa lukea työryhmän ajatuksia Suomen juhlavuoteen liittyen. Mieleeni jäi etenkin porukan juniorin Otto Rantasen hieno mietelmä "Itsenäinen, satavuotias Suomi merkitsee minulle kotia. ... Se merkitsee asenteita ja niiden muuttumista toivottavasti parempaan. Olemme vasta nuori kansakunta ja meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Opittavaa on muilta, mutta myös itseltämme ja omista virheistämme."

Siitäpä ohjenuoraa itse kullekin. Opiskelun lomassa voi vaikkapa riipaista kovat kännit tästä.

Erityiskiitos siitä, että mukana oli Yrjö Jylhän hieno "Kaivo"-runo.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

torstai 16. helmikuuta 2017

Kauheat lapset / Teatteri Takomo

Kauheat lapset / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 15.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna Viitala
Lavastus ja valosuunnittelu Ada Halonen
Äänisuunnittelu Markus Lindén

Rooleissa : Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen

 Yksi uudenvuodenlupauksistani oli se, että aion radikaalisti vähentää teatterissakäyntiä ja saisi olla vain yksi teatterireissu per viikko. Puolivälissä talvilomaviikkoani, kun istun kolmatta kertaa saman viikon aikana katsomossa ja edessä olisi vielä neljä reissua, voi todeta että pieleen meni lupaukset jo tässä vaiheessa. Aiemmin päivällä olin nauttinut panimoravintolassa kaksi inkivääriolutta ja se oli kyllä melkoinen virhe se. Minua nimittäin väsytti sitten tooodella paljon illalla, ja se ei ole hyvä merkki, kun pitäisi istua skarppina teatterin ensi-illassa.


 Kauheat lapset pohtii sitä, missä kohtaa lapsuus loppuu ja aikuisuus alkaa. Näkemäni perusteella voisi sanoa, että ei missään. Lapsuus muuttaa muotoaan kyllä, mutta jatkuu samankaltaisena tilana ellei tapahdu jotakin maailmanmullistavaa käännettä, joka vähän tönäisisi uusille urille. Työkaverukset piirtelevät panopuita (puu, jonka jokainen oksa on muinainen pano ja siitä lisähaaroja, you know) tylsyyden tappamiseksi, toinen ei pysty juomaan mitään muiden nähden ja niin edelleen. Äiti askartelee leikekirjan parissa ja poika ratkoo ristikoita vieressä. Pizzalähetti keskeyttää ikävällä tavalla äidin ja pojan yhteiset vähäiset hetket. Yhdet väijyskelevät taskulamppujen kanssa ja leikkivät pysäyttävänsä muun maailman junia myöten pelkällä kädenheilautuksella.

 Kuten jo mainitsin, minulla oli alkupuolella suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki ja työparin yllä punaisena vilkkuva valo vielä tehosti silmieni lupsumista. Piristyin kuitenkin. Valitettavasti mietin kuitenkin koko ajan esityksen aikana, että en saa kyllä mitään syvällisempää irti tästä. Mukavaa ja "helppoa" katsottavaa, viihdyttävääkin, ja luontevat näyttelijät, mutta jotenkin ei vaan lähtenyt. Aika ristiriitainen olo tosiaan siinä mielessä, kun kuitenkin pidin kovasti siitä mitä näin.

Poika ja äiti 

 Mieleeni jäi piirretyt seinät, Jarkko Niemen pizzalähetille äidin pyynnöstä laulama erikoisen hieno versio tutusta kappaleesta "You´re the one that I want", ylioppilaslakkipäinen tyttö, savut, äänimaailma, joulukonvehdit, shottitarjotin, ristikontäyttelysanasto, vihkoihin kirjoitetut tarinat, junan lähestyminen.

Esityskuvat (c) Noora Isoeskeli

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri

Ensi-ilta 15.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Peter Greenaway
Dramaturgia, sovitus ja ohjaus Riko Saatsi
Esitysdramaturgia Riko Saatsi, Kasperi Laine ja Ville Seppänen
Suomennos Aleksi Milonoff
Lavastus Markku Pätilä
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Maskeeraus Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Esitysmusiikki Kasperi Laine
Äänisuunnittelu Kasperi Laine ja Jani Rapo
Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi
Livekuvaaja Ida Järvinen

Rooleissa : Elmer Bäck, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antto Melasniemi, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Niko Saarela ja Eeva Soivio

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (c) Noora Geagea 

 Joo joo, ruoskikaa minua suolenpätkillä, sillä en ole nähnyt Peter Greenawayn kulttimainetta nauttivaa elokuvaa "Kokki, varas, vaimo ja rakastaja". Nimen olen kuullut leffasta ja siihen se sitten on jäänytkin. Siitä huolimatta oli ensimmäisten joukossa rynnistettävä katsomaan KOM-teatterin kevään 2017 uutuutta, jotenkin oli sellainen kutina, että ilmassa on jotain varsin erikoista meininkiä. Näin esityksen ensimmäisessä ennakossa ja 2,5h pyörityksen jälkeen ovesta raikkaaseen ilmaan astuessani ensimmäinen ajatus mielessäni oli "Voi jumalauta, mitä mä juuri näin!" Että piti se 860 esitystä nähdä tätä ennen ja ensimmäistä kertaa en osaa sanoa yhtikäs mitään. En sanaakaan. Ratikassa istuin lasittunein katsein ja kanssamatkustajat varmaan ajattelivat, että mitäköhän tuolle muijalle on tapahtunut. Onko se nähnyt aaveen vai tehnyt murhan? Miksi se imee sormeaan? Hämmentynyt ja hämmennetty olo oli, ja on edelleen.

 Osaanko edes kirjoittaa kokemuksestani mitään? Tämä nimittäin kuuluu niihin teoksiin, jotka ehdottomasti pitää itse nähdä ja aistia kaikin tavoin. Tekstin välityksellä ei paraskaan kirjoittaja (joihin en siis todellakaan itseäni lue) saa aikaiseksi sitä samaa tunnelmaa, joka paikanpäällä vyöryy päälle ja alle. Kalpea aavistus vain, pieni siivu jostain kyljestä. Tehdään siis niin, että minä kirjoitan tähän lähes tajunnanvirtana muutamia ajatuksia, joita mielessäni esityksen aikana pyöri, ja te sitten ihan itse menette KOM-teatteriin katsomaan, että millaisissa tiloissa itse liikutte ja niin edelleen.

(c) Noora Geagea

 Tervetuloa Tallen pään sisälle. Jaahas, ovet aukeavat saliin. Mitäs helvettiä, ruokapöytiinkö meidät istutetaan? No ei näköjään sentään. Onpas iso katsomo! Onko tää sama paikkakaan ollenkaan?  Istunpas tähän reunaan, slipooverimiehen viereen. Johannes Holopainen kiertelee pitkin katsomoa ja tarjoilee jotain. Tules nyt tännekin suuntaan. Älä tule. Ihana ruuan tuoksu! Nälkähän tässä tulee. Antto Melasniemi kokkaa vasemmalla. Onks tää se sama heppu, joka on Kokkisodassa mukana? Marc Gassot´lla on komeat viikset. Elmer Bäck. Kuka helvetti on Elmer Bäck? Ikinä kuullutkaan. Kansainvälinen tähti. Juho Milonoff kuulemma soittanut tän leffan ohjaajalle. Niin varmaan. Varmaankin! Kauhea nälkä. Mitäs porukkaa tuolla ulkona seisoskelee? Ai niin, tässähän on livekuvaa ulkopuoleltakin. Taitaa varas saapua vaimonsa ja apurinsa kera. Hiukan on piukea pikkutakki Niko Saarelalla eli kaiketi tällä varkaalla. Kokki julistaa illan menun. Tästähän oiva eroottisten päiväunien kohde - Marc Gassot latelemassa ranskaksi ruokalistoja ja ihan mitä vaan. Kuulostaa hyvältä. Värähtää sisimpäni ripsi. Slipooverimies vieressä kaivaa liivinsä alta kännykän ja alkaa tekstata. Mitä vit..!

Parsa on kyllä hyvää, kerran maistanut. Tarjotkaa nyt meillekin vähän "keittiön tervehdyksiä". Vaimo lähtee vessareissuun, joka tietysti kuvataan. Onpas mulkkumainen tyyppi tuo varas. Mikä sekin luulee olevansa. Syödään lisää. Antto kokkaa vasemmalla, väki syö keskellä ja E.Milonoff istuu pytyllä niin screenillä kuin oikeallakin, kun erehdyn katsomaan sinne suuntaan. Tämmöistähän se on, toisesta päästä lapataan sisään ja toisesta ulos. Näin se menee. Onkohan tässä väliaikaa ollenkaan kun tuntuu niin kestävän. On tämä kyllä. Jättikokoisesta padasta nousee kaksi alastonta hahmoa. Loppuiko tää nyt vai vieläkö jatkuu? Ai jatkuu. No mikä ettei.


(c) Noora Geagea

 Väliaika. Syvä hämmennys ja väliaikatwiittaus. Mitä tästä osaa aikanaan kirjoittaa? Ei yhtään mitään. Pitäisköhän tulla uudestaan katsomaan? Montako kertaa slipooverimies vielä kaivaa kännykkänsä? Uskaltaisko niihin aulan pyttyihin kurkata? En taida ehtiä siihen bussiin. Ehtiskö syömään jotain pientä? Pitäskö käydä vessassa? 

 Esitys jatkuu jee. Mustaherukkakeittoa ei tee kyllä vähään aikaan mieli. Tai mikä ettei. VR-lasit päähän. Isoja vauvoja kekkuloimassa screenillä. Lisää hämmennystä. Punakaali saa kyytiä. Tuntuu pahalta. Antto Melasniemi avautuu siitä, että mihin on ryhdytty. E. Milonoff ilmoittaa, ettei ymmärrä yhtään mitään mistään vaikka on vittu teatteritaiteen maisteri. Johannes Holopainen avaa sanaisen arkkunsa ensimmäistä kertaa. Miksi tää tehdään? Sitä sopii miettiä. Hämmennystä isolla kauhalla. Rytmimunat ja panhuilut soi. Hihihih, nyt on huumoria minun makuuni. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko. Huomaan puraisseeni jossain tiimellyksessä sormestani palan pois ja paitani on veressä. 

 Ratikkamatkalla Kamppiin selaan älypuhelintani. Twitterissä on mietitty, että pitäisikö tähtiluokitusten sijaan ottaa käyttöön esim. "millaisen kulttuurikaavun esitys tämä oli". Otetaan vaan. Minun kulttuurikaapuni leikeltiin kokkiveitsellä paloiksi kuten se joku äsken nähty siivekkäiden edustaja, minusta itsestäni viillettin oivat fileet, silmämunat ja korvat ja aivot laitettiin kaikki tehosekoittimeen ja mustaherukkakeiton kanssa pyöräyteltiin samettiseksi smoothieksi, ja surruutuksen loppuvaiheessa kansi irti ja koko komeus pitkin seiniä ja kattoa.

Tältä minusta tuntuu nyt, päivä ennakon jälkeen. Kerätkää roiskeet ämpäriin ja palauttakaa allekirjoittaneelle. Olipahan kokemus! Uudestaan! Bon Appetit! Merci! Voilá! Merde!

(Näin ennakon ilmaisella pressilipulla, kiitos KOM-teatteri!)

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatteri

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kuningaskunnan, maailman ja koko universumin kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää
Lavastus-ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Rooleissa : Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Pia Piltz, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Mari Posti, Elina Rintala, Markku Thure, Elisa Piispanen ja Kirsimarja Järvinen

Orkesteri : Ari Kankaanpää, Janne Salkolahti, Kari Vehkaluoto, Klaus-Erik Wirzenius ja Tommi Rautiainen

 Itse olen sitä ikäpolvea, että pillahtaisin riemusta itkuun jos teatterissa nähtäisiin Heikko-Peikko -musikaali tai Taikuri Saviseen liittyvää spektaakkelia, mikä jottei Kössi Kengurustakin saisi oivallista materiaalia, tai Piilomaan Pikku Aasista. Tai ainakin mä luulen niin... Tuttiritari karautti Rusinante-hevosensa kanssa esiin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä ja niihin aikoihin minulla ei ollut tapana juuri lastenohjemia seurailla. Ei edelleenkään, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi tämä musikaali oli ihan pakko nähdä. Ja ihan yksikseni menin kuulkaa katsomaan, ei siinä tarvittu lapsirekvisiittaa mukaan aveciksi.

Sagu, Tuttiritari ratsuineen ja Suolanen 

 Istahdin paikalleni ensimmäisten joukossa ja ihmettelin mielessäni lavan reunamilla olevia valtavankokoisia sieniä. "Onpas siinä jättikokoisia sieniä!" ehdin ajatella, kun jo oviaukosta saliin tupsahtanut pikkupoika saman huomionsa puki spontaaniksi lauseeksi ja hihkaisi hämmästyksissään "Vittu miten isoja sieniä!" Niin. Hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen niin kuin asiat totisesti ovat. Melkoista pulinaa ja itkuntuherrustakin yleisön joukosta kantautui ennen h-hetkeä, joku kävi kurkistamassa orkesterimonttuun ja joku parkui sitä, ettei halua nähdä dinosauruksia tässä esityksessä. Niin.

 Kuten kunnon seikkailuhenkiseen musikaaliin kuuluu, on tässäkin mukana aimo annos vehkeilyä ja ilkeämielistä pahista viiksineen, nahkapukuisia susia, ryöstettyjä prinsessoja, lohikäärmeitä eli dragoneita, sammakoita, tasapainolautailevaa haltijakummisetää, piimäpurkkeja, rikkaita ja köyhiä ritareita sekä uljas sankari. Ja marsu! Tietysti järkätään myös Talentti-kilpailu, jossa osallistujina mm. hillitön röyhtäilijä Sergei Samarin, puskista tuleva Rouva Salveqvick sekä bremeniläinen koloratuurisammakko Rouva Liebfraumilch. Ai että. Paljon tsaivaamista ja meneviä rokkänroll-biisejä, jotka saavat rytmijalan vipajamaan lattiaa vasten.


 Taisin istua koko parituntisen suu messingillä. Ihania värikkäitä pukuja ja lavasteita, sukat on sillä makkaralla -kuningas (kas kun Makkarasukka oli nimikin tällä Matti Hakulisen hahmolla), maailmankaikkeuden upein lohikäärme Löhö (Ville Majamaa), kösiömatkalla oleva Sagu Sammak (Risto Korhonen), viiksekkäitä ritareita ja Sakarit Ees ja Taas (Elina Rintala ja Elisa Piispanen) ja jatkuvaa verbaalista ilotulitusta ja tykitystä. Rakastan sanoilla leikittelyä ja kikkailua, ja sitä herkkua tässä kyllä piisasi. Tai ainakin mä luulen niin. Tietysti paikalle liihotti myös supersankareista kovin eli Tutmän apurinsa Robinanten kanssa... Tietysti! Tämän tästä lavan valtasivat laulavat piimäpurkit "Juo kunkun pitkää piimää..." ja olin ihan pähkinöinä. Eihän noissa ole mitään järkeä ja noissa jos missä on! Mahtavia naamiais-ja penkkariasuja myös jatkokäyttöön. Pitääkö tässä mennä vielä kaupan kautta kotiin ja hakea muutama piimäpurkki?


 Väliajalla kysyin vieressäni istuneelta pikkumieheltä (istuin kahden pikkumiehen välissä, jes), että mikä on ollut parasta. Poikaa ujostutti kovin moinen tunkeilu ja kääntyi äitinsä puoleen. Äiti ensin epäili, että parasta olisi ollut röyhtäilijä, mutta pienellä äänellä poika sai supatettua "No se kun ne riiteli piimäpurkeista!" Sanoin, että minustakin piimäpurkit olivat parasta, ja toisella puoliskolla kun purkit tanssahdellen estradille saapuivat, vilkaisimme pojan kanssa aina toisiamme ja nauraa kihersimme. Parhautta oli tämä!

Löhö tsaivaamassa 

 Täytyy kyllä sanoa, että Jukka Leisti on nero. Jos hän ei vielä ole saanut jotain lastenkulttuuripalkintoa, nyt olisi aika. Silkkaa nerokkuutta oli tämä musikaali, ja mikä parasta, se sai ikään katsomatta kaikki hyvälle tuulelle. Tai ainakin mä luulen niin. Hahmot vielä toivottelivat meille hyvää kotimatkaa portaikossa.

"Aina ritareita tarvitaan..."

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Köyhä Ritari, Rikas Ritari ja Ritari Palmolive... 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tennessee Williams
Suomennos Juha Siltanen
Sovitus ja ohjaus Miika Muranen
Lavastussuunnittelu Reija Hirvikoski
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuire Salenius, Juha Muje, Tuukka Huttunen, Heidi Kiviharju, Miia Selin, Samuli Muje, Annika Peltola/Isla Kulmala, Elisa Heinänen/Emilia Eerola, Aapo Salonen/Severi Muje, Valtteri Lehtinen, Jari Leppänen ja Matti Pussinen-Eloranta

 Työviksen Kissa kuumalla katolla kuului minun odotetuimpien kevään ensi-iltojeni listalle heti julkistamispäivästään lähtien. Muistan nähneeni näytelmän Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa 80-luvun loppupuolella (Ilona-tietokanta kertoi tarkaksi ajankohdaksi 1988) ja itse näytelmästä en muista muuta kuin myllätyt lakanat aviovuoteessa ja Brickin roolissa olleen Mika Kujalan. Elokuvaa en ole koskaan nähnyt, ja jotenkin koko Kissa jäi kummittelemaan mieleeni vuosikausiksi. Työviksen tapauksessa mielenkiintoni herätti ensinnäkin ohjaaja Miika Muranen ja toisekseen se, että lavalla nähtäisiin kolme sukupolvea Mujeita samalla kertaa (Juha, Samuli ja Severi) - ja tietenkin Brickin roolissa nähtävä Tuukka Huttunen. Tiedättehän sen fiiliksen, kun olette vuosikausia sitten nähneet jonkun näyttelijän loistavan rajuhkossa draamaroolissa ja sen jälkeen pitkään koomisemmissa merkeissä, ja salaa toivotte mielessänne, että osuisipa taas kohdalle kunnon rytinää ja tulkintaa. Kun tietää, että tarvittaessa "täältä pesee". Ja sitten se tapahtuu ja toiveet toteutuvat vihdoinkin.

Tuukka Huttunen ja Heidi Kiviharju 

 Näyttämön keskellä on valtava vuode, joka suorastaan kutsuu peuhaamaan. Tyhjä aviovuode on kuin mörkö. Sen ympärillä kyllä kierrellään ja sen ympärillä tapahtuu kaikenlaista - itse sänky on tabu ja sitä vältellään. Heti alussa tosin nähdään sängynpäätyä vasten onnellisia hymyjä ja paljonpuhuvia katseita, helliä kosketuksia ja suudelmiakin. Brick ja pelikaverinsa Skipper (Valtteri Lehtinen). Tapahtuiko kohtaus oikeasti vai oliko sekin yksi niistä puolitotuuksista, joita pitkin näytelmää viljellään ja joita itsepintaisesti uskotellaan itselleen? Sitä sopii miettiä.

 Se katse, jonka Brick vaimolleen Maggielle (Heidi Kiviharju) suo, on kaikkea muuta kuin hellä. Se katse on tyhjää täynnä, tai ei sittenkään. Sieltä paistaa viha, inho, katkeruus, kylmyys, pettymys, luovuttaminen, surumielisyys, haikeus- kaikki kerralla ja erikseen. Se katse saa vereni kohisemaan ja palan nousemaan kurkkuun. Katse tuntuu tutulta, ja pahinta on se, että se tulee joskus myös peilissä vastaan.

 Maggie on verevä, katseenkestävä pakkaus, jonka viehättävyyden ja aistikkuuden muut miehet ovat kyllä huomioineet. Muut kyllä, mutta ei aviomies. Maggie vertaa itseään peltikatolla olevaan kissaan ja hän kyllä mouruaa ja mankuu rakkauden ja kosketusten perään, turhaan. Brick tarttuu mieluummin pulloon, on tarttunut jo kauan. Lapsia ei tälle pariskunnalle ole siunaantunut ja siinä onkin sopiva aihe, jolla halutessaan voi kuka tahansa satuttaa ihan millä hetkellä hyvänsä. Tuttua sekin. Brickin isoveljellä Gooperilla (Samuli Muje) ja vaimollaan Maella (Miia Selin) on lapsia viisi ja kuudes tulossa. Oikea perheidylli!

Juhlat käynnissä, keskellä Big Daddy (Juha Muje) 

 Näytelmässä vietetään ökyrikkaan Big Daddy Pollittin (Juha Muje) syntymäpäiväjuhlia ja koko suku on koolla. Juhlan aiheena on myös se, että lääkärireissu oli varsin onnistunut. On ilmapalloja, tötteröhattuja, musiikkia ja kuohuvaa. Jee, mahtava meininki! Lapsilauma juoksee paikasta toiseen kiljuen ja maltetaan toki esittää isoisälle ohjelmanumerokin. Big Daddyn ilme ohjelman aikana kertoo paljon, ja taas tuntuu tutulta. Olen nähnyt saman ilmeen monessakin vanhassa valokuvassa, myös itselläni. Kurkkua puristaa. Joskus tuntuu siltä, että minä hakemalla hakeudun teatteriin katsomaan ja kuulemaan tilanteita, joita voi katsomostakäsin turvallisesti seurata. Mitähän nautintoa siitäkin saa? Kun itse ei ole huutamassa tai kuulemassa totuuksia, joita ei haluaisi missään tapauksessa kuulla. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa perheessä/suvussa on asioita, joista ei vaan puhuta ja piste. Ja sitten on joku totuudentorvi, joka haluaa totuuden julki, oikein odottaa sopivaa hetkeä milloin painaa liipaisinta ja vetää muutamalla lauseella pohja pois kaikelta. Ilma on sakeana ja raikasta ilmaa ei ole tarjolla ulkonakaan, vaikka kuinka pakenisi. Itseään ja omia ajatuksiaan kun ei pääse pakoon.

 Joskus teatterissa minulle on tärkeintä se, mitä sanotaan. Joskus se, miten sanotaan. Joskus sanat eivät merkitse mitään, vaan huomioni vievät katseet, eleet, ryhti, käsien liikkeet, viiltävä hiljaisuus. Joku pauhaa näyttämön keskellä, ja huomioni vie sivummalla hiljaa seisova hahmo, jonka katse kertoo kaiken. Kyyneleet nousevat silmiini ja kädet alkavat täristä. Itkettää kun tiedän ja tunnen, miltä hiljaisesta hahmosta tuntuu. Itkettää kun olen niin onnellinen siitä, että näen näin hyvää teatteria ja loistavaa näyttelijäntyötä.

 Yksittäisiä tuokiokuvia painui mieleeni : kaskaiden kaikkea muuta kuin rauhoittava siritys, suljetut ovet ja rikotut seinät, Big Daddyn ihananällönlipevä teutarointi/huulien lipominen ja yllättävä hellä vilkutus lapsenlapselle, Gooper käärimässä hihojaan, "isänsä poika", pastorin ja lääkärin juoruakkamainen hihittely nurkissa ja paikalta liukeneminen h-hetkellä, Big Mama (Tuire Salenius) uskottelemassa, että "ei se oikeasti tarkoita sitä mitä sanoo".

Big Mama syleilemässä poikaansa 

 Puolitotuuksien keskellä pystyy kyllä jotenkuten elämään, mutta olisiko silti helpompaa kohdata koko totuus? Olisiko?

 Iso kiitos koko Kissa kuumalla katolla -työryhmälle. Kovat odotukseni täyttyivät je menivät ylikin. En odottanut lainkaan näin henkilökohtaista kokemusta, mutta hyvä niin. Ainakin minun on helpompi hengittää nyt.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)