maanantai 24. huhtikuuta 2017

Haastattelussa Ville Mäkinen

 Ville Mäkisen tapasin maaliskuun puolivälissä 2017 Ryhmäteatterin yleisölämpiössä Peer Gynt-esityksen jälkeen.

Vuonna 1992 syntynyt Ville on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Klaukkalasta. Siellä oon käynyt päiväkodit sekä ala-ja yläasteet, jonka jälkeen lähdin Helsinkiin Sibelius-lukioon. Tälläkin hetkellä asun Helsingissä. Lisäksi oon asunut opiskeluaikoinani Lahdessa nelisen vuotta, opiskelin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan seinäkiipeilyä, akrobatiaa, käyn tanssitunneilla – kaikki nämä kyllä liittyy työhöni. Tykkään lukea myös paljon, erityisesti pidän venäläisistä klassikoista.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa ja huilua, pianoa hyvin välttävästi. Klaukkala-aikoinani opiskelin Nurmijärven Musiikkiopistossa, kitara oli ensimmäinen instrumenttini ja sillä mä suoritin opistotason päättötodistuksen. Huilunsoittoa opiskelin lyhyemmän ajan.”

(c) Salla-Maria Orvasto 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Fyysisyys on mulla vahvana, oon treenannut monenlaista liikettä ja tanssia. Mä oon myös aika ajatteleva tyyppi ja pohdin asioita syvällisesti, en tiedä sitten näkyykö se suoraan työssäni. Siitä kuitenkin voin saada paljon työhöni, seuraan mitä yhteiskunnassa tapahtuu hyvin aktiivisesti. Lisäksi oon tehnyt improvisaatioteatteria ja se on ollut mulle tärkeä elementti oppimisessa tähän työhön, koska kaikki kuitenkin tapahtuu tässä hetkessä ja kaikki mahdollisuudet ovat läsnä tässä hetkessä. Mä osaan olla läsnä, kuulla ja nähdä ympärilleni, ja silloin ihan kaikki on mahdollista. Monipuolisuus on myös mun valttini, oon päässyt tekemään monenlaista.”

Tuleeko muuten koskaan harrastettua karaokea? ”No ei nyt varsinaisesti harrastettua, mutta silloin tällöin tulee laulettua ja mielelläni vedän Robbie Williamsin biisejä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Pari juttua tulee heti mieleen : mä haluaisin osata soittaa pianoa paremmin ja haluaisin osata ruotsia paremmin. Näistä kahdesta ruotsi houkuttaa vielä enemmän, sen osaaminen avaisi uusia työskentelymahdollisuuksia Skandinaviassa.”

Mikä on ollut suurin ammatillinen haasteesi? ”Haasteita on jatkuvasti, joka kerta kun oon menossa näyttämölle. Yksittäinen iso ja mielenkiintoinen haaste oli sellainen, että sain päivää aiemmin soiton Kansallisteatterin Slavan kapellimestarilta, että eräs näyttelijä on sairastunut ja tekisinkö hänen roolinsa. Olin mukana Slavan ensemblessa vuorottelemassa, mutta nyt opiskelin videolta kokonaan toisen roolin ja vedin sen sitten seuraavana päivänä. Oli se jännää, enkä paljon ehtinyt nauttimaan itse tilanteesta. Aika paljon joutui suorittamaan, jotta muistin kaiken mitä lavalla pitäisi tapahtua. Mukana oli mm. soolobiisi ja useampia kohtauksia eri roolihenkilöinä.”

Tässä vaiheessa haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun ohitse kulkee Peer Gyntin nimiroolissa nähtävä Santtu Karvonen ja haastattelija hyökkää Santtua kiittelemään hienosta roolisuorituksesta ja tilanne menee yleiseksi hölinäksi joksikin aikaa.

(c) Petri Knuuttila 

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Lähisuvussani ei ole, tiedeorientoitunutta väkeä kylläkin. Isäni on joskus soittanut klassista kitaraa harrastukseksi ja hän kehoitti mua kitaratunneille ollessani 6-vuotias.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista? ”Esiintyminen noin ylipäätään ei ole tullut mulle luonnostaan. Mä oon ollut hyvä koulussa, mutta tosi ujo ja esilläolo ei tuntunut mukavalta. Mä kuitenkin ajauduin tekemään tätä, mikä kertoo ihan päinvastaista viestiä. Esiintyminen on ollut mulle haastavaa, tavallaan kiinnostava haaste. Miten sitten päädyin tähän … Yläasteella meillä oli heavybändi ja jonkun piti laulaa. En ollut meistä mitenkään musikaalisin, mutta mulle osui laulajan pesti ja rupesin vaan tekemään. Sitä ennen olin ollut soittamassa kitarakonserteissa ja ne olivat tuntuneet tietyllä tavalla vain suoritukselta – olin treenannut nuotit ja tiesin miten ne soitetaan. Ensimmäistä kertaa pystysolistina ollessani ja yleisölle puhuessani koin vasta esittäväni jotain omana itsenäni. Sibelius-lukiossa mulle tuli kakkosluokalla mahtava tilaisuus, kun lukioon tehtiin Rocky Horror Show, josta mulle tarjoutui Frankin rooli. Herkkänä juuri 18v täyttäneenä kundina vedin verkkosukkikset jalkaan ja tiukan korsetin päälle. Puoli vuotta treenattiin ja oli meikkaajat ja kaikki, viikko esitettiin Gloriassa. Oon aina ollut tosi perfektionisti, haluan että kaikki menee juuri niin kuin on sovittu, mutta teatterin parissa tuli jotenkin vapauttavaksi huomata se, että riittää että on! Kun on läsnä tilanteessa, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Ihminenhän on silloin todella mielenkiintoinen, kun se on oikeasti läsnä. Se on ollut opettavaista kaikkeen muuhunkin kuin työhön liittyvissä asioissa.”

Mikä oli seuraava siirtosi lukion jälkeen? ”Aloin valmistautua pääsykokeisiin. Mä hain ekaa kertaa TeaKiin heti lukion jälkeen 2011, en päässyt. Nätyllekin taisi olla samana vuonna haut. Luin tosi paljon myös kehitysmaaoppia valtiotieteelliseen, se kiinnosti mua todella paljon. Treenasin pianonsoittoakin ja olin hakemassa musiikkikasvatusta opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Sit mä olin armeijan soittokunnassa sen kevään, aseettomassa palveluksessa ja yllättäen sain kuulla Lahden koulutuksesta, jonne hain. Pääsin vaiheesta toiseen ja alkoi tuntumaan siltä, että täähän voisikin olla mun paikkani. Kehitysmaatutkimuksen pääsykokeissa en hiffannut kysymyksiä, ne olivat laajempia mihin olin osannut valmistautua. Pääsin sitten Lahteen ja intin jouduin siinä vaiheessa keskeyttämään, jatkoin sen kyllä loppuun sitten seuraavana kesänä. Lahden Mute:lta valmistuin keväällä 2016.”

Millainen oli lopputyösi tai vastaava? ”Meillä oli päättöresitaali, joka on ikään kuin laulututkinto mutta draaman muodossa. Siitä sai tehdä lauluiltamuotoisen esityskokonaisuuden, jossa on tietyt kriteerit biisien tyyleistä. Mulla se käsitteli suomalaisia miesrooleja eri sukupolvissa, vertasin nykysukupolven mieskuvaa sodasta palanneen sukupolven puhumattomaan ja ankaraankin mieskuvaan. Kirjallinen osuus olikin kiinnostava, haastattelin Kansallisteatterista Puntti Valtosta, Katariina Kaituetta ja Tiina Weckströmiä. Aiheeni oli ”Itsehavainnointi näyttelijäntyössä”, juuri sitä perfektionismiin taipuvaisen näyttelijän itsetarkkailua. Millaisen vaikutelman annan, tykätäänkö minusta tai teenkö asiat nyt niin kuin on sovittu. Kitaransoiton puolella oli se, että virheet olivat selkeästi virheitä. Näyttelijäntyössä voi mokia sattua myös, mutta miten siitä jatkaa… Koulumaailmassa on ollut se objektiivinen totuus, eli vastaus on joko oikein tai väärin. Tässä taidepuolella on kyse siitä, miten kukin asian kokee, ja taiteilijan ja katsojan kokemus voi olla täysin erilainen. Sekin on mielenkiintoista tässä koko alassa.”

Oletko sitä mieltä, että olet oikealla alalla, vai onko mielessä käynyt jokin muu ala? ”Mielenkiintoinen kysymys. Viime vuonna alkoi realisoitua se, että koulu loppuu kohta. Koulu oli ollut tietynlainen turvaverkko, kun tiedosti sen, että jos mulla ei olisi muuta hommaa, olisi ainakin koulua. Mielessä kävi, että mitäs sitten jos mulla ei olekaan töitä! Ensimmäistä kertaa olin tilanteessa, jossa työelämä alkaa ja opiskelut päättyvät, ja kieltämättä olin vähän huolissani. Kaikki on mennyt kuitenkin tosi hyvin. Tääkin keikka tuli vähän yllättäen. Kaksi viikkoa ennen treenien alkua ohjaaja Juha Kukkonen soitti mulle ja kysyi, pääsisinkö mukaan. Mulla oli kalenteri tyhjänä Tampereen Teatterin Catsin treenien alkuun asti ja keväälle ei ollut mitään suunnitelmia. Tästä tuli tavallaan mittatilaustyö! Itse olin tottunut siihen tyyliin, että työt saadaan koe-esiintymisten kautta, mutta että näinkin voi oikeasti käydä. Ja alkuperäiseen kysymykseen voin siis vastata, että ei ole tarvinnut miettiä mitään muuta alaa. Tällä hetkellä mulla on töitä sovittuna kahdeksi vuodeksi.”

(c) Jyri Sariola 

Miksi olet näyttelijä, vai millä ”tittelillä” nyt mennään? ”Kyllä mä näyttelijäksi kutsun itseäni, vaikka virallisesti saisin käyttää sitä nimikettä vuoden-parin päästä, koejäsenyys päällä vielä nimittäin. Kaikki tulevat työt on teatterissa. Voisin kutsua itseäni myös muusikoksi tai tanssijaksikin… Ja että miksi olen näyttelijä? Alunperin mun mielestäni tässä on ollut kiehtovinta se, että tämä on haaste, ja on sitä edelleenkin. Jatkuvasti on tämä hetki, jossa valitsee onko läsnä vai ei, ja se on kiehtovaa. ”Nyt”-hetki tekee tästä työstä mulle niin kiinnostavan, ja siinä on samalla myös jotain todella terapeuttista. Vaikka meillä kaikilla on rooli jota esittää, roolia tekemässä on kuitenkin aina ihminen. Ja onhan tämä myös todella hauskaa ja kollegojen kanssa on kivaa. On kiehtovaa kuulla muiden ajatuksia myös ja hienoa, että keskustelukulttuuriakin on olemassa työn sisällä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Niitähän tulee jatkuvasti lisää ja oppiminenhan on kasaantuvaa. Slavan kapellimestari Jussi Tuurna sanoi hienosti, että ”esiintyvät taiteilijat ovat kaikki tutkimassa samaa sipulia, mutta kokeneemmat ovat jo syvemmillä kerroksilla ydintä etsimässä”. Improvisaation kautta on tullut tutkittua sitä, että mikä saa innostumaan ja leikkimään, ja se on ollut mulle iso avain. Tämän proggiksen myötä isoin oppi on ollut se, että voi rauhassa olla läsnä tilanteessa ja kontaktissa vastanäyttelijään eikä tarvitse ns. suorittaa.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Mä oon ollut vähän huono seuraamaan kenenkään tietyn uraa… Kyllä täytyy kuitenkin sanoa, että Puntti Valtosen olemisesta ja tekemisestä oon aina tykännyt todella paljon, ja siihen on vaikuttanut tietysti sekin, että Slavassa pääsin niin läheltä seuraamaan hänen menoaan niin harjoituskaudella kuin itse esityksissäkin. Noora Dadua ihailen myös, kävin täällä Ryhmäteatterissa katsomassa hänen vierailunsa ”Minun Palestiinani”. Olin todella vaikuttunut siitä henkilökohtaisuudesta, joka esityksessä oli. Molemmathan ovat todella erilaisia näyttelijöitä enkä osaa sanoa, että mikä kiteytyy juuri heidän tavassaan tehdä. Puntissa ainakin henkilöityy rakkaus lajiin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt tai ollut muuten lavalla? ”Tampereen Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Lahdessa Pesäkallion Kesäteatterissa, Lahdessa Heinäsuon Kesäteatterissa, Turussa Vartiovuoren Kesäteatterissa ja Täpäräteatterin tuotannon kera Lahden Kaupunginteatterissa vierailemassa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Kansallisteatterin Slava! oli tärkeä niin ammatillisesti kuin oppimisenkin kannalta, ja toisena haluan mainita tämän Peer Gyntin, vaikkei tässäkään mulla ole mitään isoa roolia eikä pääse tekemään kunnon kaarta. Kollegoiden kautta oon molemmista saanut todella paljon tärkeää oppia ja molempia on ollut äärimmäisen hauska tehdä. Täpäräteatterin jutut ovat myös aina tärkeitä, koska nehän voivat olla ihan mitä vaan ja aina erilaisia!”

Kerrohan nyt, mikä oikein on Täpäräteatteri! ”Miiko Toiviainen kirjoitti aikoinaan opinnäytetyötään improvisoinnista, jossa ei niinkään olisi tarkoitus pelkästään naurattaa yleisöä. Hän kyseli mukaan tyyppejä, jotka saattaisivat olla improsta kiinnostuneita. Täpäräteatterin alkuaikoina tutkimme samaa asiaa, eli tavoitteena oli esitys, jonka tarkoituksena ei ollut hauskuuttaa eikä olla nokkela. Tavoitteena oli yhdessä luoda mielenkiintoinen tarina ja maailma, ja sitä kautta mielenkiintoinen esitys. Täpäräteatterin kautta on päästy Göteborgiin kansainvälisille improfestivaaleillekin, jossa oli opettajia eri puolilta maailmaa. Täpäräteatteri on myös laajentanut mun käsitystäni siitä, mitä näyttelijäntyö voi olla. Tällä hetkellä meillä ei ole esityksiä, mutta pyrimme treenaamaan kuukausittain yhdessä. Porukka on vähän hajallaan, kun töitä on muualla. Syksyllä on ehkäpä tulossa jotain, ainakin suunnitelmia on.”

Kuka olisi ”unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Katariina Kaitue tai Tiina Weckström!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Wow! Stevie Wonderin kanssa duetoisin ”Ebony and Ivory”! Makee kappale ja aina ajankohtainen.”

Mitä sinulle merkitsee ”teatterin taika” tai miten määrittelisit sen? ”Mä määrittelisin sen niin, että ne ihmiset, jotka ovat lavalla, nauttivat esiintymistilanteesta. Illasta toiseen on kiva tulla töihin ja olla lavalla. Ja vaikka olisi kuinka väsynyt ja tuntuisi siltä, ettei oikein jaksaisi, niin yhteisen rituaalin alettua saakin virtaa ja fiilis on äkkiä toisenlainen. Teatterin taika on mielestäni siinä. Rakkaus lajiin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua (taisit kyllä jo mainitakin)? ”Läsnäolo ja innostuminen itsessään - jatkuvasti tulee uusia asioita, joista innostua. Lisäksi mua inspiroi aitous – se, että joku vaan on! Kaikki asiat, jotka tapahtuvat tässä ja nyt.”

Ville nappasi itsestään kuvan

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Oon huomannut ainakin sen, että se on todella vaihteleva ilmiö. Joskus mua jännittää tosi paljon, mutta useimmiten se on ihan hallittavissa. Mulle jännitys aiheuttaa sen, että tulen tietoiseksi itsestäni ja alan tarkkailla itseäni, arvostelen ja kritisoin samalla kun teen. Ei ole kyllä hyvä lähtökohta, sillä sehän tuo ylimääräisen muurin mun ja jonkun toisen henkilön väliin, oli se sitten vastanäyttelijä tai katsoja. Ei mulle kuitenkaan mitään fyysisiä oireita tule.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mä lämmittelen kroppani ja samalla suuntaan ajatukseni esitykseen. Äänenlämmittelyt teen myös. Nämähän ei nyt mitään pelkästään mun juttujani ole, luulen että melkein kaikki tekevät samat asiat. Jotkut toki tulee vain paikalle ja ovat tuosta noin mahtavia. Jos tulossa on fyysisesti vaativampaa tanssia tai akrobatiaa, sitten teen enemmän ”täsmäjuttuja”. Musta on myös hauskaa se, että työryhmillä on ihan omia rituaaleja. Täällä esimerkiksi käydään saunassa ennen esitystä!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ei mitään kovin järisyttävää ole tapahtunut, koska mulle ei heti tule mieleen mitään. Ainahan se on hauskaa, jos tulee näyttämölle väärissä vaatteissa. Mä oon tullut lavalle väärissä housuissa Slavassa, en kyllä muista oliko harjoituskausi menossa silloin vielä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kesät kesämökillä tulevat ekana mieleen. Mulla on tosi rakastava perhe. Padasjoen mökki on ollut mulle lapsena turvapaikka. Vastapäisessä rakennuksessa asuivat isovanhempani, mamma ja pappa. Aamulla kun huomasi, että verhot on vedetty ylös, tiesi heti että ovat hereillä ja kirmasin pihan poikki heidän luokseen aamupalalle. Tärkeitä muistoja.”

Tulevia roolejasi?Cats-musikaali on tulossa syksyllä Tampereen Teatteriin, ensi-ilta on syyskuun alkupuolella. John The Baptist-oratoriosta on kesällä vielä esityksiä Tampereella ja Porissa sekä loppuvuodesta Lahdessa ja Kuopiossa, oon siinä Josephuksen roolissa. Niin ja kesällä oon yksi Seitsemästä veljeksestä Pesäkallion Kesäteatterissa!” (linkit esityksiin ohessa)

Pesäkallion promokuvaa (c) Rami Rusinen 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Se on tullut ilmi jo muutamaan kertaan, eli ”Tässä ja nyt!””

Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä jotain (*puhuu Jörn Donnerin äänellä), musta se on vaan hauskaa. Mä oon aika auditiivinen oppija, eli kuulon perusteella pystyn helposti nappaamaan kiinni. Musta on kiinnostavaa tutkia, miten ihmiset rytmittävät ajatteluaan puhuessaan.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Tulee mieleen vaan Hannu Hanhea ja kaikenlaisia lihasmiehiä… En mä kyllä tiedä haluaisinko edes olla Hannu Hanhi, sehän on aika ärsyttävä tyyppi!”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin maailmanrauhamies Ville Väkivallaton! Se olisi marttiahtisaarimainen tyyppi, jolla olisi taito löytää sopu kinastelevien ihmisten välille. Jotta ihmiset pystyisivät edes kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavana. Osaisin käyttää myös hellää niskapuristusotetta tarvittaessa. Tai päänsilitystä.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mua kiehtoo se, millaiset asiat on sallittuja sosiaalisesti sukupuolesta riippuen. Luulen, että meikkaisin ja laittaisin makeita kuteita päälleni ja lähtisin kaupungille kokeilemaan, millaista huomiota saan. Mulla on nyt sellainen kuvitelma, että huomion saaminen on naisille helpompaa, ja lähtisin testaamaan sitä. Menisin neuvottelemaan itselleni myös korkeampaa palkkaa. Ja mitä on naisten välinen ystävyys? Sitä olen jopa kateellisena seurannut. Tekisin jotain bestisteni kanssa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin ilmavolttiradan ja patjat! Musikaalinuottikirjoja, joita laulaisin. Ääniraudan tai vaihtoehtoisesti kitaran, joka pysyisi aina vireessä. Ruoaksi ottaisin kaikenlaista hyvää vegaanista ja juotavaksi vettä ja ehkä hyvää olutta myös.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Sieltä voisi hypätä alas – kolmen metrin korkeudessa maksimissaan. Majan täytyisi olla sen verran iso, että sinne mahtuisi nukkumaan ja katto olisi vedenkestävä. Ikkunasta paistaisi aurinko, eli ikkunoita olisi varmaankin useampia… Väri olisi puunvärinen, ei maalattu. Puu olisi hedemäpuu, ja ikkunasta voisi poimia hedelmiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Antiikin Rooma on mielestäni todella kiehtova, Antiikin Kreikka myös. Mä menisin Aristoteleen oppitunnille kuuntelemaan, tai mitä se funtsii tuttaviensa kanssa torilla. Mielenkiinnolla kuuntelisin ja peilaisin sitä nykypäivään. Ja että onko ihminen ihan oikeasti käynyt Kuussa!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi ehdottomasti musiikkia. Päähenkilö olisi ensin todella ujo ja myöhemmin löytäisi oman paikkansa. En kyllä keksi ketään, joka voisi mua esittää. Paitsi että jos siinä tultaisi tähän päivään ja tuleva olisi keksittyä, niin ehdottomasti Puntti Valtonen olisi mun roolissani!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miksi olet alkanut katsoa teatteria näissä määrissä, mitä nyt katsot?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Leikki
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyrmäys
Suosikkikirosanasi? - Jumaliste
Mitä ääntä rakastat? - Heleää naisääntä
Mitä ääntä inhoat? - Katupora
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Konttorirotta
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Huom. Peer Gyntistä enää neljä esitystä jäljellä, perjantaina 28.4. viimeinen! 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kykenemättömät / Kellariteatteri

Kykenemättömät / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 7.4. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tytti Rintanen
Käsikirjoitus, ohjaajan assistentti Martta Jylhä
Kuvataide, metallilankaveistokset Pauliina Waris
Sävellys, sovitus ja musiikin esitys Tuuli Malve ja Maija Sihvola
Sanoitukset Tytti Rintanen
Laulajat Tuuli Malve, Maija Sihvola ja Iiris Mäkelä
Puvustus, maskeeraus ja metallilankaveistokset Mirva Mietala
Puvustusassistentti Sari Syväniemi
Lavastusassistentti Anna Pesonen
Koreografiat Ida Martela, Roope Ryöppy, Vilma Tuomi ja Milka Rasimus
Käsinseisonta, akrobatiaopetus Lauri Vanhatalo
Valosuunnittelu Tytti Rintanen
Ääniteknikko Akseli Forsström

Lavalla : Vilma Tuomi, Elias Salonen, Ida Martela, Iiris Mäkelä, Samuli Hokkanen, Lauri Vanhatalo, Milka Rasimus ja Roope Ryöppy

Esitys on Tytti Rintasen taiteellinen lopputyö esittävän taiteen koulutusohjelmaan Metropolia AMK:ssa, ja esityksen yhteistyökumppani on Suomen Kipu ry.

 Joitakin esityksiä sitä odottaa viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen ja kalenterissa on ollut merkintä jo pitkään. Sitten on näitä kuten "Kykenemättömät", jonka bongasin onnekseni ihan sattumalta (vaikka ohjelmistoja aktiivisesti seuraankin, menee paljon myös ohi) ja lähtöpäätös syntyi nopeasti, kun kalenteristani löytyi ainoastaan yksi sopiva päivä. Esityksestä en tiennyt muuta kuin että kyseessä olisi "kehollinen nykyteatteriesitys nuoren ihmisen kroonisesta kivusta ja liikuntakyvystä luopumisesta" (lainaus Kellariteatterin nettisivuilta). Vähän kieltämättä jännitti, että olisiko kokemus kovin ahdistava - kipu kun ei aiheena kovinkaan positiivisia ajatuksia herätä.


 Mitä on kipu? Itse muistan liiankin hyvin erään tavallisen päivän kymmenen vuoden takaa. Heräsin täysin yllättäen keskellä yötä todella kovaan hammassärkyyn. Viiltävä kipu lamautti minut täysin. Muistan kiertäneeni olohuoneen pöytää ympäri kymmeniä kertoja, mitään muuta en pystynyt tekemään tai ajattelemaan. Kipu ei kiertämisestä helpottanut yhtään, mutta paikoillani en pystynyt olemaan. Olin kesälomalla. Sain itseni kuitenkin lähtemään hammaslääkäripäivystykseen, jonne kuljin täysin sumussa ja heijasin itseäni edestakaisin odotushuoneen tuolilla. Päästyäni hammaslääkärin luo kipu loppui kuin seinään ja katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. En osannut enää edes selittää, millaista kipu oli ja missä se tuntui - oikealla vai vasemmalla puolella, ylhäällä vai alhaalla. Luulin jopa kuvitelleeni koko jutun. Tapaus jäi mysteeriksi eikä sitä sen enempää tutkittu, eikä vastaavaa ole tullut tuon jälkeen eteeni enää koskaan. Onneksi. Mutta entäpä jos kipu olisi läsnä päivittäin, jatkuvasti, viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen aamusta iltaan? Siitä kertoo Kykenemättömät.

 Teatterisali on jaettu kahteen osaan ja sai valita tällä kertaa, kummasta ovesta menisi. Tilanjakajina toimii kerroksittain ohutta harsoa, jonka läpi ei aluksi näe, mutta valoilla alkaa paljastua kaikenlaista. Toteutus on kyllä varsin erikoinen ja en ole vastaavaa aiemmin kokenut - molemmilla puolilla nähdään sama esitys samaan aikaan, näyttelijät vain vaihtuvat välillä. Hahmoilla on metallilangasta väännettyjä virityksiä kaulan ympärillä, päässä, jalassa, käsivarressa. Viritelmät näyttävät keskiaikaisilta kidutusvälineiltä. Me näemme ne kyllä, mutta todellisuudessa kipu ei näy eikä tartu. Kipu voi tuntua puristuksena, poltteena. viiltona, kirvelynä. Sietämättömänä. Sitä ei voi kuitenkaan tuosta noin irrottaa ja viskata sivuun. Se pahenee, aaltoilee. Muistan hyvin oman kokemukseni, jossa en loppujenlopuksi tiennyt missä kipu on. Se vain on ja tekee olon sellaiseksi, että tekisi mieli ruuvata pää irti ja potkaista kauas.

 Huumorin konstit ovat monet - ja mustat. Näemme kohtauksen odotushuoneesta, jossa tunnutaan kisailevan siitä, kenellä on eniten vaivoja ja pahimmat säryt. Yhdellä oli todettu jopa psykoosi peräaukossa. Järjestetään myös arpajaiset, jossa yleisökin pääsee osallistumaan tikkua vetämällä. Jo ensimmäisen vedon jälkeen päätän, että minä en näihin arpajaisiin halua osallistua. Palkinnot eivät todellakaan houkuta. Mutta entäpä jos saat "päävoiton", vaikket haluaisi? Kunpa voisikin valita ja kieltäytyä tyyliin "ei, minä en halua tätä kolmoishermosärkyä, ottaisin mieluummin tuon rintasyövän kiitos, jotta saisin helpommin tukea ja apua". Käsidesiä kuluu ja näemme myös tajunnanräjäyttävän räpäytyksen. Vieressäni istunut vanhempi rouwa hihkaisee biisin päätteeksi "Aivan mahtavaa!" Ja niin se kyllä olikin kunnon energiapommi.

 Koskettavimmillaan "Kykenemättömät" on lukuisissa hetkissä, joissa tunteet ilmaistaan ilman sanoja, kehon kautta. Esitys sisältää paljon tanssin keinoin toteutettua liikekieltä - kouristuksia, irti ravistelua, kurottelua kohti parempaa, tasapainottelua, tukihenkilöitä, hyviä hetkiä. Ja sitten taas hidasta liukumista ympäri kivun kehää, uudelleen ja uudelleen. Eikö tuosta ikuisesta virrasta nyt kukaan pysty nykäisemään pois! Tuskissaan huudettuja avunpyyntöjä, joista meikäläinenkin saa osansa. Sydämestä ottaa, kun en pysty auttamaan. En tiedä miten osaisin. Pelastusrengaskin toi vain hetken huuman.

 Lukuisien diipadaapa-tyylisten lääkärikäyntien jälkeen vihdoinkin diagnoosi! Ja sen jälkeen alkaa uusi taistelu tukihelvetissä. Harsokankaat on riivitty alas hiljalleen yksi kerrallaan ja näemme vastakkaiselle puolelle. Raskaista tiilistä rakennettu kehä murtuu hiljalleen ja loppukohtaus vetää erityisen hiljaiseksi. Kun jalat eivät enää kanna, otetaan muut keinot käyttöön ja sinnikyys palkitaan.

 Lämmin kiitos kokonaisvaltaisesta teatterikokemuksesta. Erityiskiitos musiikista ja yleisestä tunnelmasta sekä erikoisesta käsiohjelmasta. Tuntui etuoikeutetulta ja vähän syylliseltäkin olo ulkoilmassa, kun omin jaloin sai kävellä pitkin katuja ja elää taas yksi kivuton päivä.

Jos kiinnostuit, lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 29.4. asti.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kadotetut / Arx-Stage

Kadotetut / Arx-Stage, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 12.4. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus ja käsikirjoitus Antti Kemppainen
Näytelmän ideointi Arx-Stagen nuoret ja Antti Kemppainen
Puvustus Arja Huntti
Lavastus Kentti Amp (kuka lieneekään...)
Teknikko ja tuottaja Juuso Suuronen
Äänituki ja jeesi Harri Neuvonen
Tuotanto Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX ja Hurja Tuotanto

Näyttelijät : Jenna Liiti, Jenna Seppälä, Iida Salminen, Titta Toivanen, Saga Hankaniemi, Rosa Niemi ja Roni Poussu

 Perinteisesti olen käynyt keväisin katsomassa Arx-Stagen esityksiä ja ilollahan näitä nuoria seuraa. Tällä kertaa esityskausi näyttää olevan viikkoja aiemmin kuin tavallisesti, yleensä kun olen mennyt katsomaan varsin kesäisissä tamineissa ja nyt sateli vielä lunta.

 "Kadotetut" on Arx-Stagen panostus Suomi100-juhliin, tai oikeammin Suomi150-juhlallisuuksiin, sillä näytelmä sijoittuu vuoteen 2067. Täytyy kyllä sanoa, että näistä kekkereistä on juhlat kaukana. Minä en tykkää sivistyssanoja viljellä kovasti, mutta olen oppinut uuden sanan - dystopia. Se tarkoittaa tulevaisuutta, joka on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Kaikki aikuiset ovat kuolleet kaikenmaailman kulkutauteihin ja superbakteereihin ja pohjattomaan nälkään, elossa ovat vain lapset ja nuoret. Ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Erinäisiä ryhmiä elelee metsissä, olemassaolostaan päivittäin taistellen tavalla tai toisella.

(c) Antti Kemppainen

 Joukko naisia on elänyt ryhmänä pitkään, porukassa on selkeästi havaittavissa niin johtajahahmoa kuin niitä, jotka haluaisivat tehdä asiat toisella tavalla. Päivittäinen tutkimusretki lähistölle on tuottanut tällä kertaa oudon tuloksen - pari ryhmän jäsentä kantaa ryhmän majapaikkaan mystisiä tavaroita, joiden tarkoitusperiä voidaan vain arvailla. Katsomosta on helppo havaita, että kyseessä on niin kännykkää kuin videonauhuriakin kaukosäätimineen, mutta miten niitä laitteita tutkailisit, jos näkisit ne ensimmäistä kertaa ikinä? Yllättäen Nokia-merkillä varustetussa kapineessa onkin vielä virtaa jäljellä ja sinne ilmestyy jotain... kenties viesti? Mutta keneltä?

 Myöhemmin pari naista lähtee etsimään lisää tavaroita samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, ja palatessaan kantavat mukanaan veristä kääröä. Käärön sisältä löytyy jotain, mikä on ehdottoman kiellettyä tämän porukan keskuudessa. Löydöksellä on mukanaan muistikirja, josta löytyy outoja asioita ja karttoja. Kuka tämä tyyppi on? Mitä hänelle kannattaisi tehdä? Onko tyypistä apua vai pelaako hän jotain peliä?

 Esityksen lyhyt kesto tarjosi hyvin intensiivisen otteen ja paikoitellen olo oli aika ahdistavakin. Tunnelma oli jännärimäinen, jota vielä korostettiin valoilla ja yllättävällä pimeydellä ja asetelmien muutoksilla. Kuka ottaa nokialaisen kautta yhteyttä ja ketä vastaan porukka lähti aseet tanassa? Se jäi itse kullekin pohdittavaksi. Paikoitellen tuli mieleeni sarja Black Mirror, joka myös sijoittuu tulevaisuuteen ja kertoo siitä, mitä kaikkea kamaluuksia nykytekniikalla saadaan mahdollisesti aikaan. Kun kaikki sarjassa käytetyt kikat on tehty mahdolliseksi, jää luultavasti jäljelle juuri tämänkaltainen maailma. Ilman sähköä ja kaikenmaailman laitteita, joilla yhteydenpito ja -otto on helppoa, on ihmisellä aika orpo olo. Turvaa haetaan vain omasta yhteisöstä, jossa kaikkien pitäisi puhaltaa yhteen hiileen ilman minkäänlaista sooloilua. Muuten käy huonosti. Ottaako vallan feminatsit, jonnet, dannyt (vaikkei edes pidä miehen musiikista...), sepot vaiko kenties järviset? Onko vielä muitakin?

 Varsin kiintoisa veto jälleen Arx-Stagen porukalta! Toteutus oli yllättävä, synkkäkin mutta samalla jotenkin raikas. Nuoret ovat niin hyviä ja luontevia, kehitystäkin taas havaittu! Vähän moitetta siitä, etten kunnolla kuullut mitä nauhoitteessa puhutaan. Ääni oli tarkoituksella konemainen, mutta joutui oikein pinnistämään että jotain edes kuuli.

Esitys vielä tiistaina 18.4. (klo 13 ja 19) Verstas-näyttämöllä Hämeenlinnan Teatterissa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Pomo! / Linnateatteri

Pomo! / Linnateatterin Teatterisali

Suomen kantaesitys 3.2. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Lars von Trier
Sovitus Jack McNamara
Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeerausten ja kampausten suunnittelu Minna Pilvinen
Valosuunnittelu Esa Näykki
Äänisuunnittelu Marko Korkeaniemi

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Jere Hultin, Tom Petäjä ja Suvi Aarrekari

 Lars von Trieristä ei monelle ensimmäisenä taida tulla mieleen toimistoon liittyvä komedia?Kiinnostus Linnateatterin Pomo!-näytelmää kohtaan oli jo ennalta sen verran suurta, että esitykset taisivat myydä loppuun jo ennen ensi-iltaa. Meikäläinen ei siihen vauhtiin mukaan ehtinyt ja jäin murheissani rannalle ruikuttamaan. Suuren kysynnän vuoksi lisänäytöksiä napsahti keväälle onneksi muutama (ja esitys jatkuu ohjelmistossa syksyllä) ja niin minäkin pääsin vihdoinkin tätä katsomaan.

Kristo (Mikko Nousiainen) ja Rami (Teemu Aromaa) 

 Pitkään työttömänä ollut näyttelijä Kristo (Mikko Nousiainen) on saanut työkeikan, vaikkakin pienen. Kaikki otetaan vastaan, jotta saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Replat (eli muutama lause) on valmiiksi kirjoitettuna lapulla ja niitä tankataan päähän asianmukaisin metodein. Mukaan otetaan viiltävää tulkintaa ja tietynlaista katsetta, jotta päästään oikeanlaiseen fiilikseen. Paikalle marssii toimeksiantaja, firman pikkupomo Rami (Teemu Aromaa) ja antaa Kristolle vielä viimeiset ohjeet ennen h-hetkeä. "Esittele itsesi, ole iloinen tapaamisesta ja pahoittele sitä, että joudut rientämään lentokentälle". Ei muuta, ei missään tapauksessa muuta. Helppoa rahaa tuloillaan, eikö?

 Kriston pitäisi esittää firman pomoa ratkaisevat hetket, sillä pian on venäläinen liikemies Sergei Makarov (Tom Petäjä) kera tulkkinsa (Jere Hultin) saapumassa tärkeälle visiitille. Homma menee ns. käteen heti ensimmäisellä lauseella ja tapahtumat johtavat toiseen, lumipalloefektin lailla. Tulikin Kristolle vähän pitkäkestoisempi pesti firman pääjehuna...

Makarovilla alkaa mennä pinna... 

 Miten käy, kun joudut esittämään mystisen pomon lihallistumaa alaisille, jotka ovat aiemmin kuulleet sinusta vain meilitse ja jokainen vielä omalla tavallaan? Todellinen nimikin pitäisi saada selville, mutta kun et sitä itsekään tiedä? Ai, Seppohan tässä päivää. Miltä tuntuisi vetää aamupalaveri aiheesta, josta sinulla ei ole harmainta aavistustakaan? Miltä tuntuu perua virkistyspäivä Ruissalossa jälleen kerran ja pettää luottamus kaikkien edessä? Entä miltä tuntuu tutustua hiukan lähemmin alaisiinsa? Miksi Mette (Suvi Aarrekari) on niin itkuinen? Liisa (Linda Wiklund) taitaa tietää jotain, mitä itsekään et tiedä... Eivät he olekaan aivotonta harmaata massaa, vaan yksilöitä iloineen ja suruineen. Siinä melskeessä alkuperäinen suunnitelma unohtuu täysin, ja sitähän ei Rami helpolla niele. Venäläiset ovat tulossa uusintavisiitille ja silloin ei kukaan saisi sössiä yhtään mitään. Turha luulo, Ramiseni...

 Erityisesti minua ilahdutti Teemu Aromaan varsin monipuolinen käsien käyttö puheita ryydittämässä. Muutenkin mies oli mainiossa vedossa. Jos jossain tarvitaan hiukan omalaatuista viiksimiestä, Teemu on mies paikallaan. Elekieli toi paikoitellen mieleeni erään toisen omalaatuisen viiksimiehen, ja tulihan sieltä hermostunutta silmälasienpoistoräpellystä sitten myöhemmin. Nerokasta ja toimivaa. Mikko Nousiainen sukkuloi suvereenisti näyttelijänä (kas kummaa, "tähän kohtaan tarvitaan kohtalokasta ilmettä"), pomona peellä ja hoollakin. Mikon koominen puoli ei ole ns. suurelle yleisölle tuttu - vaan minäpä tiiän, kun olen muinoin kesäteatterissa toiminut erään Hamletin hulluuskohtauskisan assistenttinakin ja rekvisiittasäkistä sitonut Mikolle utareita vyötärölle.

Liisa, "Seppo" ja Mette 

 Väliajalle mentäessä yritin isäntää tuolista ylös tietynlaisin vastaopituin elkein ja päälle iso hali, ja jostain kumman syystä teki mieli Pågen-puusteja kovasti. Takanani ollut nainen selosti toiselle, että "Ei voi mitään, mutta minua alkaa naurattaa heti kun vain näenkin Tom Petäjän!" Tompan habitus on kyllä ainoa laatuaan ja aiheuttaa suupielissä nyintää väkisinkin itse kullekin. Hupaisaa seurattavaa oli, kun venäläisellä liikemiehellä alkoi käämit palamaan ja tulkki tulkkasi mitä sattui vielä vieressä.

 Aikamoisen sopan sai Rami kyllä aikaiseksi pienellä toimeksiannollaan, kun todellisuudessa kierteli ja kaarteli vastuutaan, kun ei halunnut itse tehdä likaista työtä. Ja kyllä, Lars von Trier osaa näemmä tehdä muutakin kuin leffaohjauksia! Ja kyllä, Pågeneita piti ostaa kotomatkalla.

 Varsin viihdyttävä oli keväinen visiitti Linnateatteriin! Erityispointsit musiikkivalinnoista. Madness-poljento toimii aina ja taisi siellä tulla Pearl Jamiakin jossain vaiheessa? Klassikkonäytelmä "Hirtetty kissa" tulee myös tutuksi esityksen aikana...

 Vielä ehdit hihittelemään tämän firman meiningille huhti-ja toukokuussa, ja lisää mahiksia syksyllä. Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos lipuista Linnateatteri ja kiitos "pikkulinnuille" lisänäytösvihjeistä!)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Macbeth / Kansallisteatteri

Macbeth / Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.3. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare (ja lisäksi Antti Nylénin Macbethia varten kirjoittama teksti)
Ohjaus Janne Reinikainen
Suomennos ja sovitus Janne Reinikainen ja Eva Buchwald
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala
Videosuunnittelu Henna-Riikka Halonen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Antti Luusuaniemi, Katariina Kaitue, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Esko Salminen, Seppo Pääkkönen, Karin Pacius, Tero Koponen ja Timo Kalliokoski/Elmeri Ylä-Rautio

Muusikko : Joakim "Jusu" Berghäll

 Minun tietämykseni Macbethista on ollut tasan se, että se on yksi Shakespearen kirjoittamista tragedioista ja näytelmän nimen mainitseminen ääneen saattaa tietää monenlaista harmia. Arvelin, että jonkinsortin vehkeilyä ja veritekoja olisi varmaankin luvassa tässäkin... Kai kuuluisi ahkeran teatterissakävijän yleissivistykseen tietää Macbethista hiukan enemmän ja siihen olisi kyllä ollut lukuisia mahdollisuuksia, mutta ei, kaikki ei vaan jaksa kiinnostaa ja asioista ei tarvitse tietää etukäteen välttämättä mitään. Ehkä olisin saanut enemmän irti pienellä taustatutkimuksella, ehkä en. Nyt minulle kuitenkin tarjoutui loistava tilaisuus ottaa asioista selvää jälkikäteen, viiveelläkin voi nousta uusia ajatuksia päähän.


 Jos odotatte perusteellista analyysiä näkemästäni tai edes sinne päin, voitte unohtaa ne ajatukset. Ennen kolmituntista esitystä minulla oli pari tuntia luppoaikaa ja tulikin käytettyä se aika todella fiksusti - kävin syömässä ja lisäksi istuin Kinopalatsin aulassa lukemassa liki tunnin. Virkistävää puuhaa siis. Ennen esityksen alkua päässäni pyöri yksi ajatus : miten saan silmäni pysymään auki, sillä minua väsytti älyttömän paljon! Takanani istui naiskolmikko, joista yksi alusti muille "saman ohjaajan Nummisuutarit-esitystä, joka oli kyllä niin hirvittävä pettymys". Esityshän räjähti käyntiin melkoisella tykityksellä, kun parrakas Weird Sisters-kolmikko (Pihla Maalismaa, Fanni Noroila ja Sonja Kuittinen) vetäisi "Selkeä on synkkää"-biisin ja poseerasivat valoissa kuin jossain 80-luvun musavideossa. Mietin, että jokohan naiskolmikko mahtaa etsiä narikkalappuja käsiinsä.

 Tunnustettava on, että alkupuoliskolla olin totaalisen pihalla ja erityisesti siksi, että jouduin keskittymään enemmän hereilläpysymiseen kuin esityksen seuraamiseen. Typerää tunnustaa tämmöistä, mutta olen rehellinen. Katariina Kaitue liihottelemassa mekkoineen sai minut vähän skarppaamaan, sillä nainenhan on itse upeus ja suorastaan tyrmäävä Lady Macbethina. Myös Fanni Noroila Malcomin roolissa sai katseeni nauliintumaan näyttämölle, hänessä on jotain pirullisen kiehtovaa. Taustaprojisoinnit kaikenmaailman ölliäisineen oli myös virkistävää seurattavaa, ja lavastuksesta tuli mieleeni pohjoismaiset rikossarjat. Vastaavanlaisissa asunnoissa aina tapahtuu kaikenlaista ikävää ja synkkää, eikä pakoon pääse halutessaan.

Lady Macbeth

 Väliajalla mietin, että hohhoi mitä sitä on tultu katsomaan, ja etten osaa kirjoittaa riviäkään tästä. Oudolla tavalla kiehtovaa kyllä, mutta pihalla ollaan. Samalla seurasin, kun takanani istuneet naiset hakivat takkinsa ja lähtivät vähin äänin pois. Itse olen lähtenyt väliajalla pois pari kertaa (ja muutaman kerran olisi pitänyt lähteä mutta palasin katsomoon) sen takia, että esitys on ollut todella huono. Tämä ei missään tapauksessa ollut huono, en vain päässyt oikein jyvälle. Sitäkin suuremmalla syyllä takaisin katsomoon. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

 Ja kyllä kannatti! Loppua kohti aloin saada enemmän ja enemmän otetta koko touhusta, mutta siitä huolimatta en sen paremmin osaa kokemastani kirjoittaa. Mieleeni jäivät Jusu Berghällin musisoinnit (ja kiltti), lumoava vesisade, Seppo Pääkkösen synkkä Banquo vaeltamassa pää veressä pitkin lavaa sanomatta mitään, Lady Macbeth epätoivoisena yrittämässä päästä käsiensä veritahroista eroon, Antti Luusuaniemen Macbeth puhuttelemassa istuinrivini keskellä istunutta pariskuntaa, Esko Salminen tietysti... ja lopuksi aplodeerasin varsin innostuneesti! Onneksi näin tämän!

Weird Sisters

 Seuraavaksi voisin sitten vaikka lukea käsiohjelman. Aloitetaan Macbeth-tutkimusmatka siitä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)